Se on taas mennyt hetki, kun on tullut kirjoitettua.
Tässä on tapahtunut niin paljon asioita, että oli pakko ottaa itselle pieni hengähdys tauko ja miettiä, että mihin suuntaan sitä jatketaankaan tienristeyksistä.
Nyt kun asiat on saatu taas raiteilleen ainakin osittain, niin jaksaa panostaa myös kirjoittamiseen.

Olen painottanut alusta asti mielenterveysongelmiin liittyviä tabuja ja ettei nämä sairaudet ole mitään helppoja ja keksittyjä leikkisairauksia. Nyt Suomea järisyttää kauhea tietomurto skandaali, jonka kohteena ovat he mitä itsekin yritän tuoda tietoisuuteen. Se tekee mut samaan aikaan surulliseksi ja vihaiseksi. Surulliseksi siksi, että tunnen todella valtavaa surua niiden puolesta jotka joutuivat kohteeksi ja joiden tiedot on jaettu nettiin. Paikkaan, josta ne ei katoa koskaan. Tilanne aiheuttaa paljon hallaa uhreille.

Vihaiseksi siksi, että kohteeksi joutui ihmisryhmä, joka on muutenkin heikoilla! Joilla on oikeasti paha olla valmiiksi, jotka ovat hakeneet apua siihen pahaan oloon, että saavat jatkettua elämää eteenpäin. En halua edes pahimmissa skenaarioissa kuvitella, että mitä tämä tekee jo valmiiksi rikkinäisille ihmisille.

Häikäilemätöntä on käyttää hyväksi toisten haavoittuvuutta ja tilannetta, jossa toinen on muutenkin aivan palasina. Ja joillakin kyse on elämästä ja kuolemasta.

 Tärkeintä on auttaa ja tukea nyt uhreja, jotka on joutunut kohteeksi. Kuunnella ja kannatella, koska sitä uhrit nyt tarvitsevat enemmän kuin mitään! Tukea ja turvaa, koska tällä hetkellä voin kuvitella, että turvallisuuden tunne on horjunut pahasti.

Muistetaan kuitenkin jokainen, että jos törmää johonkin tietoon uhreista; EI avata niitä vaan ohjataan tiedot suoraan viranomaisille.

Mä todella toivon jokaisen kohteeksi joutuneen uhrin takia, että asia selviää vielä jotenkin, vaikka varmasti etsintä on nyt kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Viranomaisilla on kovat paineet saada selvitettyä näinkin mutkikas rikos, joka pohjautuu vielä netin pimeimpään kolkkaan.

Mä toivon kaikille uhreille vain voimaa ja jaksamista  <3

-hheba

Tosiaan eilen tein ”julkisen astumisen parrasvaloihin”.

Sain niin hyvää palautetta, etten edes tiedä miten päin olla.

Olin henkisesti varautunut siihen, että sieltä tulisi jotain aivan muuta, kuin mitä tuli. Toisaalta tämä myös todistaa sen, kuinka upeita ihmisiä olen ympärilleni saanut ja mun ei tarvitse teeskennellä mitään mitä en ole, ainakaan heille.

Sain myös yksityisesti viestejä ihmisiltä, joita en edes osannut odottaa. Tajusin, että tämä oli juuri sitä mitä haluankin tällä saada aikaan. Keskustelua, heräämisiä, kokemuksien jakamista ja lisää keskustelua. Tämä on aihe jota me ei voida liikaa tuoda pinnalle ja viedä tabuleimaa niskasta pois.

Eilen sanoin parillekin tärkeälle henkilölle, että se syy miksi tein ulostuloni on se, että jos mun taistelu ja kokemukset auttaa edes yhtä ihmistä tässä taistelussa ja auttaa jaksamaan ja uskomaan parempaan tulevaan, niin olen onnistununt jo tavoitteessani. Ennen kaikkea haluan olla kertomassa sairauden raadollisuudesta, mutta myös siitä ettei tämä vie sitä elämää multa pois, jonka mä haluan vielä elää.  Ja haluaisin niin kovasti, ettei se vie sitä keneltäkään muultakaan.

Kuitenkin meidän joukossa on myös niitä, joiden voimat ehtyy liian aikaisin. Ja koen, että etenkin heitä kunnioittaaksemme tätä pitää vielä kovempaa huutaa ihmisille. Jokainen kuolema on tragedia, jota ei olisi saanut tapahtua. Sen takia haluan omalta osaltani tehdä kaikkeni, että tämän kanssa painivat tietää, että he eivät ole yksin ja vielä jonain päivänä se leima ja sairauden ympärillä pyörivät harhakuvat on jäänyt kauas taakse.

Muutos tapahtuu hitaasti, mutta onneksi koko ajan kasvaa uutta sukupolvea joihin me voidaan vielä vaikuttaa. Jos mun elinaikana ei muutos ehdi tapahtua, ehkä se tapahtuu mun lasten elämän aikana. Tiedä häntä, mutta ainakin itse teen kaikkeni sen eteen, että tulevilla sukupolvilla on vähän parempi elämä elettävänä ja mt-sairauksien leima on historiaa.

-hheba