PTSD

Traumaperäinen stressihäiriö, näin kavereiden kesken PTSD.

Me ollaan oltu kavereita n. 3 vuotta. Ainakin itse epäilen, että kaikki alkoi noihin aikoihin. Ainakin siellä on tapahtuma, joka järkyttäisi ainakin monia äitejä/isejä. Omaan lapseen kohdistuvat asiat ovat aina isoja juttuja tottakai, mutta joskus on tilanteita joissa joudut vain seuraamaan vierestä ja ainut mitä voit tehdä on odottaa, että tilanne kääntyy paremmaki. Se on henkisesti rankkaa jo siinä tilanteessa, mutta voi myös järkyttää mieltä myöhemmin. Siinä hetkessä et ehdi ajatella mitään muuta, kuin lasta. Itselläni se ahdistus ja stressi jäi päälle, ainakin luulen. Niin lääkärikin epäili.

Ja jotta eämä ei olisi liian helppoa ja kivaa, ei tämä PTSD tietenkään ollut ainoa ystäväni. Sieltä löytyi myös ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö sekä vaikea/keskivaikea masennus. Onneksi nämä kaikki ovat niin kevyitä diagnooseja, että naurattaisi jos ei itkettäisi. Tietenkin nämä ovat vielä sellainen kombo, että yksi sairaus boostaa toista ja sitten on oravanpyörä valmis.

Olen siinä mielessä vielä kuitenkin onnekas, että mulla on toimintakyky tallella enkä makaa vain. Vaikka välillä se tuntuisi erittäin hyvältä vaihtoehdolta.

Lapset ovat tässä suuressa roolissa ja saan imettyä itseeni edes vähän voimaa lasten takia.

Juuri juttelin hyvän ystäväni kanssa aiheesta. Myönsin hieman epäröiden, että tosiasiassa lapset ovat ainut sosiaalinen kontakti johon en väsy ainakaan niin herkästi. Miehen lisäksi, tottakai. Mutta muita sosiaalisikontakteja en jaksa. Olen ehkä vähän surullinenkin tilanteesta, olenhan todella sosiaalinen ihminen normaalisti. Kuitenkin nuorin lapsenikin puhuu siitä, että ”äiti vihaa ihmisiä”. Niin. En vihannut ennen. Nyt vihaan julkisia paikkoja, sairaaloita, sosiaalisia kontakteja, itseäni. Itseäni.

Vihaan itseäni niin paljon, että vihaan kaikkea muuta ympärillänikin, paitsi lapsiani ja miestäni. Enkä tietenkään läheisimpiä ystäviäni, joista suurin osa ei edes tiedä todellista tilannettani tällä hetkellä. Mikä on sinänsä hieman hauskaa, kun nyt aloin kirjoittaa julkista blogia jonka voi löytää kuka vain.

Mielensairaudet ovat kyllä mutkikkaita ja toisaalta hyvin mielenkiintoisiakin. Kuinka vääristyneen maailman ne luovatkaan päähän ja kuinka kieroutuneesti katselet maailmaa sairauksien läpi.

Lohduttavin tieto mulle on se, että nyt mun matka on vain ylöspäin ja tää tarpominen mudassa loppuu vielä joskus.

Ja kun se loppuu, hyvästelen uudet ystäväni PTSD:n ja masennuksen  ja toivotan hyvää matkaa. Enkä pelkää astua uuteen maailmaan.

 

-hheba