Elämäni sinkkuna

Heheh kukaan ei varmaan huomannut tota mun kysymystä vähän syvällisemmästä jutusta mutta keksinkin sen jo itse! Tää juttu tuli mieleen kun multa kysyttiin suoraan eilen että miltä musta tuntuu kun en ole koskaan seurustellut. Olen siis 21-vuotias, takana ei ole mitään vakavaa juttua. Oon samaan aikaan kokenut mun mielestä elämässäni ihan hirveästi kaikkea ja tunnen oloni vanhemmaksi kuin 21, tuntuu siis siltä että oon taivaltanut aika kauan jo ilman ketään miestä rinnalla, läpi kaikkien mahdollisten muutosten. 

Mä en ole surullinen tai katkera tästä asiasta, koska tää kuuluu niihin juttuihin mihin ei aina voi itse vaikuttaa. Mun itsetunnossa ei ole mitään vikaa, tiiän että oon ihan normaali ja kiva tyttö enkä mikään rumakaan, kohtelen muita hyvin ja niin edelleen.  

Välillä vaan iskee pieni (lue, jumalaton) pelko tulevaisuudesta. En mä todellakaan halua aina olla yksin, enkä halua olla tässä tilanteessa enää 10 vuoden päästä. Haaveilen nyt jo perheestä ja mietin miten nimeän lapseni. Oon tosi tyytyväinen elämääni muuten mutta vaikka miten yritän, tulevaisuus näyttää välillä tosi pelottavalta. En halua olla se sinkku joka kiertää kaikkien kavereiden häät ilman seuralaista ja on kaikkien kavereiden lapsien sinkkukummi, vaan koska mulla sattuu olemaan huono tuuri. 

Kaikki elämässä osaa siis mun mielestä olla huumaavan ihanaa just nyt, mutta tää on se pieni takapiru joka jaksaa muistuttaa ettei kaikki ole ihan 100% hyvin. Ja samaan aikaan siis sellainen juttu mille ei voi mitään. Mua pelottaa välillä myös että tällä on jotain vaikutuksia muhun, jos vietän näin paljon aikaa yksin muutun ajan myötä itsekkääksi enkä osaa enää jakaa elämää toisen kanssa ja niin edelleen. 

Kyllä olen ihastunut monta kertaa ja monta kertaa miehetkin muhun, mutta tuntuu että ne tunteet ei ole koskaan täysin saman suuruiset, joko minä tykkään enemmän tai sitten se mies. Tuntuu ihan mahdottomalta että molemmat voisi olla yhtä innoissaan. 

Inhottavaa on myös ihmiset jotka tuomitsee mut tän perusteella. Ajattelee siis tuntematta mua että jaahas, toi on vähän tollainen vaikea tyyppi sitten. Vaikka miten koittaisi olla välittämättä muiden mielipiteistä, mä tiedän että tälläisiä ihmisiä on nytkin mun elämässä ja tuun myös aina kohtaamaan niitä. Ja se on väsyttävää. 

Tuntuu myös siltä että aika kuluu niin käsittämättömän nopeasti ! Vuonna 2010 olin karjaalla kansanopistossa , silloin jo huolissani tästä asiasta, nyt on vuosi 2013 ihan yhtäkkiä ja tilanne on täysin sama. Tää on yksi pelottavimmista asioista, pelottaa että oon ihan hups vaan 30-vuotias :D Tottakai täydellinen tyyppi voi kävellä vastaan ihan missä vaan mutta musta tuntuu siltä ettei mulla ole sitä tuuria että se olisi sinkku. Pakko jaksaa vielä odottaa ja pitää silmät auki, tottakai.

En mä noin 80% ajasta mieti tätä, mutta välillä kaupungilla näkee niin söpöjä pariskuntia että tulee mieleen että toivottavasti saan kokea tuon joskus. En ole siis ikinä kävellyt selvänä jätkän kanssa käsi kädessä. Eikun olenpas ja silloinkin ärsytti kun en olisi halunnut pitää sitä kädestä. Samoin sukulaiset jaksaa tottakai muistuttaa asiasta, mummi ihmettelee että miten sulla on noin paljon noita tyttökavereita, missä ne poikakaverit on? :) Äiti taas taitaa epäillä että olen lesbo, mun veljet aloitti kuitenkin seurustelut jo niin aikaisin, ne ei ole paljoa aikaa sinkkuna viettäneet, minä oon tässä asiassa täysin erilainen. 

Mun pisin juttu tähän mennessä kesti kolme kuukautta. Poika oli täydellinen mutta en saanut mitenkään itseäni ihastumaan vaikka yritin, oli se söpö ja sen kainalossa oli kiva olla mutta siihen se jäi. Tajusin että oon ihan yhtä iloinen kotona katsomassa yksin leffaa kuin sen kanssa. Kaikki mun ”suhteet” vois tähän mennessä tiivistää fiiliksiin että vaikeaa ja väkisin yrittämistä. Oikean ihmisen kanssahan kaikki sujuu varmasti kuin tanssi, sellaista en ole vielä todistanut.

Tiedän että seurustelu ei ole se asia joka tekee yksittäin onnelliseksi vaan sitä pitää olla jo valmiiksi, mutta minähän olen. Osaan handlata tän sinkkuuden jo hyvin joten… Saisinko jo luvan siirtyä eteenpäin? :D Se tässä just on ärsyttävää kun oikeastaan kaikkeen muuhun elämässä voi vaikuttaa itse parantavasti, mutta ei siihen ketä ihmisiä sun kohdalle sattuu. 

Kaverit on tähän aiheeseen aina että lopeta nyt toi höpöttäminen tottakai sä löydät jonkun, kunpa sen tulevaisuuden oikeasti osaisikin nähdä niin valoisana! Jos kuulee vaikka Beyoncén Single ladies – biisin, mun olo on vaan hämmentynyt. Ei tunnu siltä että olisin sinkku, kun tää tilanne on vaan aina ollut tälläinen, tää vaan on mun elämä. Joitain kavereita nään vaan muutaman kerran vuodessa ja tuntuu tylsältä kun tottakai ne kysyy että mites mieselämä ja mun täytyy aina vastata että tyhjääkin tyhjempi.

Eli jos kysyy että miltä musta tuntuu, niin rehellisesti sanottuna ei miltään loistavalta. Kyllä tähän liittyy niin paljon kaikkea negatiivista. Toisaalta mun pitäisi olla ylpeä että olen ainakin pitänyt tietyn tason yllä enkä ottanut ketään pelkästään siksi että mulla olisi joku. 

Tulipas tästä avautuminen! Mutta mua ei hävetä, välillä on vaan kiva kertoa totuus. :)

Heräsin tänään jo aika aikasin pesemään pyykkiä koska ainoa vapaa vuoro oli 8-10, sitten menin sinne pyykkitupaan joskus kahdeksan jälkeen toteamaan että se on siirtynyt kesäaikaan ja avautuu vasta yhdeksältä, anteeksi mutta mitä helvettiä? :D Miksi pesutuvan pitää siirtyä kesäaikaan? Ihan selkeästi jonkun miehen logiikkaa. Yhdeksän maissa tänne taas pamahti jotain Ninan opiskelukavereita, melko söpöjä tanskalaismiehiä opiskelemaan sen kanssa, itsehän näytin toki järkyttävältä ilman meikkiä ja ekoissa rääsyissä mitkä olin vaan herätessä löytänyt päälleni. Että haj vaan teillekin!

– Kata