Opiskelusta ja ryhmätöistä

Kerron nyt vähän tärkemmin siitä minkälaisia vaikeuksia oon kohdannut opiskeluissa. Olen älyttömän iloinen että pääsin kokemaan tämän koulun ja ihan oikealle tanskalaiselle luokalle, en kansainväliseen ryhmään. En missään nimessä haluaisi vaihtaa mihinkään tätä ainutlaatuista tilannetta, mutta arki osaa kuitenkin olla henkisesti tosi haastavaa mun luonteelleni. Hyvät puolet täällä voittaa toki huonot 100-0, esimerkiksi perjantaina meillä on luento Kööpenhaminassa Danish Design Centerissä mikä on niin siistiä etten tiedä miten päin olisin. Toivon siis ettei tää teksti kuulosta turhalta valittamiselta tai ininältä siitä että elämä on paskaa, koska ei ole. Haluan vaan tarkemmin eritellä miksi täällä on välillä haastavaa olla.

Olen kaikista tanskalaisten luokkien opiskelijoista ainoa joka ei puhu tanskaa. Muihin oikea tutustuminen on tästä syystä vaikeaa. En osaa olla niin ulospäinsuuntautunut, niin reipas että mulle olisi normaalia osallistua keskusteluihin englanniksi. En osaa olla sellainen ”hehheh tämä tilanne on niin hauska ja ei tätä niin vakavasti tarvitse ottaa”. Haluaisin olla tasa-arvoinen muiden kanssa, en kokoajan se omituinen englantia puhuva hyypiö . Joojoo, otan itseni liian vakavasti, mutta sitä on vaikeaa muuttaa ihan sormien napsautuksella. Myös se että suurin osa luokkalaisista asuu muualla kuin Herningissä on vaikeuttanut tutustumista. Ja se ettei luokalla ole yhtäkään ”tukihenkilöä”, sellaista tyyppiä jonka kanssa aina hengaisi, tuntuu välillä raskaalta. 

(Kuva)

 

Vaikeinta kaikista asioista on olleet ryhmätyöt mikä tuli vähän yllätyksenä. Kaksin jonkun kanssa on vielä ihan ok toimia, mutta isompi ryhmä jossa kaikki puhuu tanskaa on melkoinen haaste. Mulla oli tälläinen kurssi ennen lomaa ja nyt. Ennen lomaa ollut kurssi hävettää vähän vieläkin, se oli mun osalta melkeinpä katastrofi. En saanut varmaan kertaakaan avatuksi suutani. Kyse ei ole siitä että en ymmärtäisi mitä muut puhuu, vaan siitä että syvällisistä asioista keskustelu ja suullisesti ideointi menee semmoiselle tasolle, että en osaa varsinkaan englanniksi sanoa yhtään mitään järkevää väliin. Minuutti minuutilta on vaikeampaa avata suuta ja tällä kurssilla jäin kokonaan muurin taakse. Pyysin kurssin päätyttyä anteeksi muilta ryhmän jäseniltä etten voinut osallistua kauheasti ja he kyllä ymmärsivät eivätkä olleet yhtään vihaisia, mutta itselle jäi silti aika nihkeä fiilis. 

Kun vetäydyn jo ihan kotiympäristössäkin helposti kuoreeni, täällä se tapahtuu usein niin nopeasti ja voimakkaasti että on tuntunut etten kertakaikkiaan voi sille yhtään mitään. Joissain tilanteissa olen melkein huutanut itselleni pään sisällä että ”sano jotain. SANO JOTAIN. AVAA SUUSI.” mutta en saa avatuksi. Tuntuu että luonne pistää kirjaimellisesti jarrut kiinni ja sanoo että sori, tästä ei mennä eteenpäin, turha toivo.

 Ryhmätyötä tehdessä alan väkisinkin miettimään että noi ottais niin paljon mieluummin kenet tahansa muun kuin mut niiden ryhmään. Tuntuu siis usein siltä, että vaikka saisinkin sanottua jotain väliin rohkeuden keräämisen jälkeen, siihenkään ei oikein reagoida vaan jatketaan muista asioista puhumista. 

(Kuva)

Parhaat kaverini täällä ovat kansainvälisillä linjoilla ja välillä vähän kadehdin että he kaikki puhuvat yhdessä englantia ja kaikki on samalla viivalla. Mutta toisaalta, en mä haluaisi heidänkään linjoilleen vaihtaa. He ovat kertoneet, että opiskelijoiden yleisfiilis on epämotivoitunut eikä oikein missään yritetä parasta lopputulosta. Meidän luokalla on täysin toista, kaikki ovat huipputaitavia ja tekevät kaiken 100%, en ole tiennytkään että tälläinen opiskelijaryhmä on edes mahdollinen. Mistään tehtävistä ei valiteta enkä näe ollenkaan negatiivisuutta. Katson heitä kokoajan ylöspäin. Heidän työskentelyään on vaan niin upeaa seurata. Harmittaa kuitenkin kun keskusteluyhteys puuttuu kokonaan. 

Joidenkin luokkalaisteni kanssa en tosiaan ole saanut oikeastaan minkäänlaista puhekontaktia aikaiseksi, mutta sitten on taas pari tyyppiä joiden takia tulee päivittäin hyvä fiilis. Tälläisiä enkeleitä elämä heittää eteen aina, sellaisia jotka on vaan ihan pyyteettömästi päivästä toiseen yhtä kilttejä ja välittäviä. Olen urpoillut ties minkä asioiden kanssa kun en ole napannut jotain olennaisia asioita tehtävistä, väärinymmärryksiä tulee ihan väkisinkin. Nää tulevat aina auttamaan ja myös kyselevät että onhan kaikki nyt varmasti okei. Mulle tulee sellainen olo että miten ihmeessä saisin ”maksettua takaisin” tämän hyvyyden, sanottua edes jotenkin kiitos kaikesta, miten hyvän olon se onkaan tuonut. Kerran esimerkiksi nukuin pommiin koulusta, kun menin luokkaan nämä pari ihmistä ottivat vastaan aurinkoisella hymyllä. Jo noin pieni asia saa olon lämpimäksi.

(Kuva)

Tilanne ei olisi tosiaan yhtään niin raskas jos luokalla olisi toinen samassa tilanteessa, johon voisi aina tukeutua. Ettei aina olisi se ainoa ”retarded one” kuten todella lempeästi itseäni kutsun. :D Toisen vaihto-oppilaan kanssa voisi jo sekoilla ja tunaroida yhdessä ja puhua jos muiden puheista jää ulkopuolelle. Lohdutan itseäni sillä että tilanne on väliaikainen ja että ihan pian olen taas omalla luokallani suomessa, missä minulla on selkeä oma paikkani ja omat tyyppini.

Harmittaa sekin, että oikea luonteeni ei tule muille nyt ollenkaan ilmi, vaikka tiedän että mulla olisi paljon annettavaa. Kuten INFP:n persoonallisuuteen kuuluu, vetäytyminen, hiljaisuus ja ujous saattaa helposti vaikuttaa myös ylimieliseltä, sellaiselta etten välittäisi muiden seurasta. Tuntuu vaan jotenkin mahdottomuudelta yrittää tutustua muihin pelkästään luokkahuoneessa. Mä tarvitsen ehdottomasti koulun ulkopuolisen ympäristön tähän. Mä tiedän että mun pitäisi itse olla kokoajan älyttömän aktiivinen ja aloittaa puhumaan muille, mutta se tuntuu päivä päivältä raskaammalta eikä ollenkaan luonnolliselta.

Semmoista. Kyllä tämä tästä, pärjään ihan hyvin, vaikka tilanne onkin välillä tosi stressaava. Jouluun on enää viisi viikkoa :)

Tämä on muodostunut mulle lemppariaamubiisiksi. Niin ihanan rentouttava ja eteenpäin virtaava biisi josta tulee jotenkin tosi vahvasti mieleen juuri ensilumen sataminen, jännää miten siinä voi onnistua pelkästään musiikilla!