Jouluajatuksia

No siis, onhan täällä täydellinen ilma. En voi valittaa. Ihan kiva kokea talvikin ainakin parin viikon ajan, vaikka en mikään hirveä lumifani ole. 

Joululoma on vähän kummallinen asia kun kiireisen syksyn jälkeen ei oikein osaa olla enää paikallaan. Unirytmi meni parissa päivässä päin seiniä, kun meikätyttöhän ei saa unta jos ulkona tai salilla ei ole tullut riehuttua ainakin parin tunnin verran. Kun on koko päivän sisällä, kropalla ei ole mitään hajua mikä vuorokaudenaika on. Olenhan mä parilla lenkillä käynyt, mutta samoihin maisemiin kyllästyy äkkiä. 

Tällä hetkellä toivon eniten että olisin perheellinen tai poikaystävällinen. Ehkä jonain jumalan päivänä. Haluan kyllä viettää joulun suomessa , mutta en porukoilla, en ainakaan tälläistä viikon mittaista. Päivä tai pari olisi ihan tarpeeksi, sitten haluaisi jo mielellään jonkun oman ikäisen seuraan. 

Äiti on luonteeltaan samanlainen tikittävä aikapommi niinkuin ennenkin, joka räjähtää jokaisesta pienestä mokasta tai väärin vatkatusta kermavaahdosta. Kokoajan saa olla vähän varpaillaan. Eilen oli ihanaa olla veljen luona katsomassa pienten lasten joulupukki-iloa, mutta joulupöydässä pitikin sitten taas puhua pelkästään negatiivisista asioista. Siitä miten avioliitto meni pieleen, miten sekaisin koko isän suku on, miten isovanhemmat ei koskaan pääse eroon ”vaikeasta luonteestaan”, mitä järkyttäviä asioita sodan aikana tapahtui. Kaiken tämän olin iloisesti unohtanut tanskassa, rentojen ja iloisten ihmisten keskellä jotka nauravat vähän väliä.

Koska olen itse jo tasolla mestari hyviin asioihin ja kokonaisuuteen keskittymisessä, en pysty mitenkään ymmärtämään miksi pahoista asioista pitää puhua vähintään 80% ajasta, varsinkaan jouluna. Minusta kaikki on hyvin. Kaikilla ihmisillä on omat demoninsa, ja saa ollakin. Mun mielestä voisi keskittyä enemmän siihen, miten skarppina mummi osasi eilenkin heittää vitsejä dementiastaan huolimatta, eikä siihen mitä huonoja puolia dementiaan kuuluu (kyllä, jokainen niistä piti käydä hitaasti erikseen läpi).

Äiti käy läpi samaa ”mitään en ehdi ja mitään en jaksa ja työ on kamalaa ja millekään ei ole aikaa”-mantraa mitä viimeiset viisi vuotta. Minä en voi ymmärtää miksei asialle voi tehdä jotain, jos se tosiaan pilaa elämän niin pahasti kuin hän kertoo. Miksi paha olo pitää purkaa muihin. Miksi minä olen se jolla on pisin pinna, joka antaa aina periksi ja joka osaa suhtautua kaikista aikuisimmin vastoinkäymisiin? Eikö se ole vanhemman osa?

Ja niin, itsekinhän tässä keskityn nyt vaan aika paljon huonoon. Kohtahan mä olen jo Tukholmassa ihan parhaiden tyyppien kanssa. Juuri nyt en vaan kestä ajatusta että pitää odottaa vielä ensi viikkoon.