Levoton tammikuu

Nyt se tammikuu sitten alkoi. Oon aina pitänyt tätä vuoden pahimpana kuukautena, mutta kun heräsin Tanskan kirkkaaseen kevätauringonpaisteeseen aamulla, mua ei sittenkään taida pelottaa. Tää aurinko on tosiaan erilainen kuin Suomessa, ei se siellä vielä ole yhtä voimakas. Ihmettelin vielä syksyllä mistä saksalaiset kämppikseni oikein selittivät kun he aina mainitsivat Suomesta puhuessaan että suomi on pimeä. Se tuntui hassulta, ajattelin että täällähän on yhtä pimeää? Lomalla tajusin että ei kyllä todellakaan ole, kyllä täällä on sittenkin ainakin pari tuntia enemmän valoa per päivä. 

Tukholman reissu ei mennyt ihan niin kuin olimme ajatelleet. Tärkeintä oli kuitenkin että saatiin olla yhdessä pitkästä aikaa. En taas muistanut että mulla tosiaan on ihmisiä jotka on tosiaankin ihan yhtä sekaisin kuin minä, eikä mikään luonteeni puoli ole heille mitenkään outo.

Kun tultiin laivalla Turusta, joimme sangriaa yhdeksältä aamulla, ja briejuustoa haukkaamalla suoraan siitä palasta. 

Näin ystävä oli vastassa Tukholman metrotunnelissa. En osaa edes sanoin kuvailla miten onnellinen olen, että mun elämässä on tälläisiä ihmisiä. 😀

Uusivuosi oli vähän lässähtänyt pannukakku mutta niinhän se aina tuppaa olla. Hittoon juhlapyhät! Ei päästy yksimielisyyteen siitä minne mennään joten loppujen lopuksi pelattiin pullonpyöritystä kotona vielä puoli kahdeltatoista, sitten sain revittyä ihmiset liikkeelle pihalle. Löydettiin ihan pieni kukkula josta näki ehkä pari rakettia. Kinasteltiin ihan olan takaa, ”Siis mä oon tunnin jo koittanut saada teitä ymmärtämään että meidän pitää lähteä ajoissa” ”Eikö muka tärkeintä ole että me ollaan yhdessä!!” ”Täältä ei näe hitto soikoon yhtään mitään!” ”Mitä väliä” ”Me ollaan TUKHOLMASSA” 

Sitten tajuttiin että vuosi vaihtuu viiden minuutin päästä. ”Tulkaa nyt ryhmähaliin tähän näin, te, te…” ”Rasittavat ääliöt?” ”Rasittavat ääliöt, mä rakastan teitä”  Pian sitten itkettiin ja kyynelehdittiin. ”Toivottavasti mulla on teidät aina.” ”Sulla on meidät aina.”

Mun mielestä jokaiseen terveeseen, läheiseen ihmissuhteeseen kuuluu että toisen näkee kokonaan. Ei sitä hyvää vaan myös huonon, kaiken rasittavan. Ja haluaa kuitenkin pitää sen lähellä. 

Tukholma oli jotenkin ihanan tuttavallinen ja lämmin, olen ajatellut että mulla ei ole mitään hirveitä kiksejä sitä kaupunkia kohtaan, mutta nyt muistin taas että on. Ihmiset on niin iloisia ja niille on niin helppoa puhua niiden omaa kieltä, toisin kuin tanskassa. Miehet ovat yhtä pyörryttävän komeita kuin täälläkin. Kun lähdin aikaisin aamulla junaan, vastaan tuli bile-ihmisiä. Muunmoassa Solsidanista revitty pukumies jolla oli bileiden jäljiltä huulipunaa ja pitkä kiharatukkainen poika jonka koko naama oli täynnä glitteriä. Hän lauloi serenadin metron matkustajille.

Että en tiedä, mihin sitten Turun jälkeen päädynkään. Haluaisin asua ihan jokaisessa pohjoismaassa, mutta tiedän että olisi kaikista paras asettua edes johonkin paikkaan vähän pidemmäksi aikaa. Koska tiedän ettei kaiken uudelleen aloittaminen ole koskaan mikään ihana tilanne, ja elämä antaa eniten kun jaksaa antaa tarpeeksi huomiota yhdelle paikalle ja sen ihmisille. Joku päätös pitäisi vissiin jossain vaiheessa tehdä.

Tuntuu että ensi kertaa elämässäni en tiedä ihan oikeasti yhtään missä olen esimerkiksi ensi marraskuussa, mitä teen kesällä, mihin muutan ja niin edelleen, ja se tunne ei häiritse mua yhtään. Olen jollain tasolla lopettanut panikoimisen kokonaan. Että mulla ei ihan totta ole mikään kiire tehdä mitään, niin kuin totesin viime postauksessakin.

Tietty tiedostan että asioiden eteen pitää tehdä töitä. Niin teenkin heti kun olen taas jossain pysyvämmän katon alla. Tää tammikuu tulee tosiaan olemaan melko levotonta aikaa kämpän etsinnän ja tästä tanskan kämpästä luopumisen kanssa. Kaikki mahdolliset paperisodat ja pullojen palauttamiset, minä olen valmis.