Kateudesta

Osallistun taas kuukauden haasteeseen, näähän on ollut tosi hyviä aiheita jo monta kuukautta putkeen! Kateus on kyllä yksi turhimmista ja typerimmistä tunteista. Onko sillä jotain merkitystä evoluution kannalta vai mitä helvettiä? Ihan turhaa se vaan on viemässä elämäniloa ja energiaa pois. Ja kuitenkaan sille ei useimmiten voi mitään.

En ole koskaan kateellinen muiden ihmisten ulkonäöstä tai vaikka rahallisesta tilanteesta. Kateuden tunteita mussa aiheuttaa eniten toisten sosiaaliset taidot, kun itse olen aina niin hidas palikka tutustumaan kehenkään. Tai sitten ihmisille joilla on muutenvaan ihan älyttömästi hyviä tyyppejä elämässään vaikka he ovat yhtä ujoja kuin minä. Onhan mullakin kaikki hyvin enkä tunne oloani koskaan yksinäiseksi, mutta kuitenkin.

Hyvä esimerkki on yksi  parhaista kavereistani. Syy on puhtaasti hänen sosiaalinen verkostonsa. En ole koskaan sanonut tätä hänelle, ja välillä mietin että pitäisinkö. Osaako hän itse arvostaa tilannettaan tarpeeksi? Toivon niin. 

Hänellä on täydellinen pyhä kolminaisuus ihmissuhteissaan: täydellinen perhe, poikaystävä ja kaveriporukka. Kaikki sellaisia joista minä olen vain unelmoinut. Normaali ja tiiviisti yhdessä aikaa viettävä perhe, vanhemmat jotka eivät ole eronneet vaan jotka käyvät vieläkin kalastamassa yhdessä, kaksi mukavaa pikkusisarusta. Minä en osaa kuvitella omaa perhettäni istumassa saman pöydän ääressä.                                                             

  Kahdeksan vuoden parisuhde , maailman kivoin poikaystävä josta tykkää ihan kaikki. Molempien ensimmäinen vakava suhde joka vaan kestää ja kestää. Kaveriporukka joka juuri sellainen oppikirjojen mukainen, pitäneet yhtä ala-asteelta saakka, viettävät kaikki juhlapyhät yhdessä. Juuri sopivan kirjava joukko naisia ja miehiä , pariskuntia ja sinkkuja. Toisista ei puhuta paskaa. Kukaan ei käännä selkäänsä. Kukaan ei muuta kauas ja katoa elämästä. He tulevat olemaan ristiin toistensa lapsien kummeja. 

Onhan mulla itsellänikin tosiaan paljon, paljon uskomattoman hyviä ystäviä ja hyvä tukiverkosto. Tuollaisia asioita mun elämässä ei ole kuitenkaan koskaan ollut. Vaikka rakastan ystävääni, aina hänen perhettään , kavereitaan tai poikaystäväänsä tavatessa muistan mitä minulla ei ole ja hänellä on.

 Olen kerran alkanut itkeä kun kaveri kuvaili miten onnellinen hän on parisuhteessaan. En voinut sille mitään. Hän oli ihan kauhean pahoillaan ja minä olin vihainen itselleni. Välillä on niin kamalan vaikeaa olla kokoajan onnellinen toisen puolesta, ja se on maailman typerintä ikinä. Miksi se onkaan niin vaikeaa? Ihankuin haluaisin ottaa mitään onnea häneltä pois, en todellakaan! Ja tottakai haluan että hän voi aina kertoa mulle olevansa onnellinen kun tykkää, ilman että tarvitsee pelätä mun kateuttani. 

Ulkonäöstä en kyllä yleensä ole kellekään kateellinen… Paitsi… No okei. Miten jotkut ihmiset voivat olla niin luonnonkauniita kuin esimerkiksi Musla-blogia kirjoittava Kirsikka Simberg??! Mitä ihmettä. Joku raja. :D