Hypochondriac
Semmoinen sivistyssanahirviö. Löysin tänään itselleni diagnoosin. Ehkä ainoan joka on koskaan osunut oikeaan, olen nimittäin mestari keksimään itselleni sairauksia. Ja sellaista ihmistä tuo sana tarkoittaa.
Toisaalta vähän hävettää kirjoittaa tästä, toisaalta koen että on pakko.
Olen juuri sellainen sairauksia pelkäävä ihminen, joka keksii pienistäkin oireista itsessään että nyt mulla on jotain vakavaa ja googlaa sitten ja toteaa että okei mulla on aivosyöpä. Googlaamisen olen onneksi osannut lopettaa. Mutta silti olen nytkin viimeisen vuoden ajan kuvitellut, että mulla on joku vakava tauti. Ei mulla mitään oireita ole, mutta oon silti pelännyt sitä sen verran etten ole uskaltanut mennä lääkäriin. Ei se kokoajan oo mielessä mutta välillä se nostaa päätään enkä voi ajatella mitään muuta.
Nyt olen vasta tajunnut ettei tää ole mitään ihan normaalia käytöstä! Vaikka tiedostan itsekin miten typerää se on, sille ei oikein voi mitään. Olen ollut tälläinen pienestä saakka. Muistan kun joskus pikkutyttönä nielaisin hiuksen (tai kuvittelin nielaisseeni) ja sitten pelkäsin että kuolen siihen. Soitin kerran myrkytyskeskukseen kun pelkäsin että olen juonut veden seassa vahingossa vähän tiskiainetta. Ja niin edelleen. Tekisi mieli nauraa itselleen, mutta se on vähän vaikeaa. Nyt löysin tästä eräänlaisesta stressihäiriöstä Wikipedia-artikkelin, ja helpotuin tosi paljon. Tää on yleistä, jes! Ja tajusin että joo tää ei tosiaan ole ihan jokaisen ihmisen tapa ajatella.
”Hypochondriacs become unduly alarmed about any physical or psychological symptoms they detect, no matter how minor the symptom may be, and are convinced that they have, or are about to be diagnosed with, a serious illness.”
Nyökyttelen päätä artikkelin jokaisen lauseen kohdalla.
”Other people are so afraid of any reminder of illness that they will avoid medical professionals for a seemingly minor problem, sometimes to the point of becoming neglectful of their health when a serious condition may exist and go undiagnosed. Yet others live in despair and depression, certain that they have a life-threatening disease and no physician can help them. Some consider the disease as a punishment for past misdeeds.”
Jjjep. Ironista kyllä että tämän artikkelinkin lukeminenkin liittyy asiaan, ihan samalla lailla mä nyt diagnosoin itseäni kotoa käsin ja panikoin… :D
”The media and the Internet often contribute to hypochondria, as articles, TV shows and advertisements regarding serious illnesses such as cancer and multiple sclerosis often portray these diseases as being random, obscure and somewhat inevitable. Inaccurate portrayal of risk and the identification ofnon-specific symptoms as signs of serious illness contribute to exacerbating the hypochondriac’s fear that they actually have that illness.”
Ja tämä vielä. Käytän sosiaalista mediaa paljon, samoin luen aina uutiset internetistä. Väkisinkin törmää artikkeleihin jotka liittyvät tiettyihin sairauksiin, ja sitten silmiin osuu vaan ne luvut, että kuinka moni sairastuu vuodessa ja kuinka moni kuolee. Että on tämä ihmismieli jännä juttu. Olen miettinyt, että johtuuko tää siitä, että eläminen on muuten vaan mulle niin tärkeää että sen pysäyttävät sairaudet olisi mulle vaan ihan liikaa? Että kaikki on muuten niin liiankin hyvin, että alkaa tahtomattaan pelkäämään jotain joka vielä pilaa kaiken. En tiedä.
Katsoin myös pari jaksoa Breaking Badia. Walter puhuu veljelleen pelosta. Sanat iski todella syvälle sydämeen.
”I’ve been scared my whole life. Frightened about things that could happen , might happen, might not happen. 50 years I spent like that. Finding myself awake three in the morning. But you know what? Ever since my diagnosis, I’ve slept just fine. I came to realize, is that the fear is the worst of it. That’s the real enemy. So, get up. Get into the real world. And you kick that bastard as hard as you can to the teeth.”
Tiedostan itsekin että tää on totta. Ja ettei siinä ole yhtikäs mitään järkeä että pelkää lääkärille menoa. Tiedän minkälaisen mielenrauhan saisin. Mutta en siltikään uskalla. Uskon että tulen tekemään asialle jotain pian, ainakin toivon niin. Hirveän vaikeaa se on. Haluaisi pysyä kuplassaan, vaikka se ei auta mitään.
Kyllä tämä tästä, vielä joku päivä. Olen jo pari kertaa ollut melkein tarttumassa puhelimeen, huuuuh. Mutta yleensä juuri silloin, päivisin, mulla on parempi fiilis ja ajattelen että hitot mulla mitään ole. Sitten illalla olen taas paniikissa.
Ei voi mittään. Tämmöistä eloa tännenäin!