Surullisista suomalaisista

Noniin , oi kahden maan loukku, oonkin odottanut sua. Nyt alkaakin kevyesti jo olemaan sellainen mukavanlainen kaipuu, sydän muistuttaa että hei, olen muuten puoliksi tuolla meren toisella puolella. 

Kaikkihan täällä Suomessa on hyvin. Mutta. 

Pahimmin ikävä iskee jokainen kerta baarissa ollessa, silloin ajattelen eniten että ääh en mä jaksa tätä Turkua. Johtuu varmaan ihan siitä että kaupungissa ei ole yhtäkään baaria (paitsi Dynamo, minne suurin osa kavereistani ei suostu menemään) missä ihmisiä voisi oikeasti katsoa edes vähän hymyillen, sillein että onpas tuolla kiva mekko ja onpas tyylikkäitä tyyppejä. Tai että onpas täällä kivaa musiikkia. Yleensä oon vaan kauhuissani että ei jumalauta mihin Temptation Island – simulaattoriin olen joutunut. Tämä on ainoa syy mistä olen Helsinkiläisille kateellinen, monipuolisesta yökerhotarjonnasta. Turussa on kolme vaihtoehtoa mihin voi kuvitella edes läpällä menevänsä ja niihinkin yleensä pettyy 😀 onneksi jokilaivat aukeaa pian.  

Ja samoin se, miten porukka tuntuu olevan aivan kamalassa humalassa, ja nimenomaan aggressiivisessa/surullisessa sellaisessa. Kyllähän tanskalaisetkin juo ihan reippaasti, mutta iloisella asenteella. Suomalaisille humala tuntuu olevan ainoa tapa selvitellä ongelmia. Itse en henkilökohtaisesti jaksa enää katsella yhtäkään meikit poskille itkenyttä naista vessassa. Ongelmat elämässä ja alkoholi kannattais nyt vaan pitää erillään…

Eihän mun tehtävä olekaan täällä valittaa jos kerran olen täällä hetken päättänyt pysyä, mutta silti.. AAAAA. 

Haluan taas hymyilevien tanskaviikinkien keskelle joiden perusilme on hymy.  Ei tää elämä niin vakavaa ole ihan oikeasti.