Minäkö hiljainen?

Olen monissa tilanteissa aika pidättyväinen ihminen, varsinkin uusien ihmisten seurassa. En ikinä vois kertoa porukassa jotain juttua minkä selittämiseen menisi paljon aikaa koska mulle tulee esiintymispaineet, siis ihan oikeasti. Saan usein kuulla hiljaisuudestani kommentteja , tyyliin että ”miksi sä olet noin hiljaa, eikö sulla ole kivaa?”. Itse en edes tajua olevani hiljaa, koska kyllä mä aina hymyilen ja kuuntelen tarkasti muiden juttuja. Oon ihmetellyt noita kommentteja koska en minäkään sano äänekkäille ihmisille että ”Oletpas sä äänekäs” 😀  Mä oon vaan aina ollut enemmän kuuntelija, puhun sitten enemmän kahden kesken.  

”Hiljainen” ei mun mielestä kuvaa mua mitenkään. Siitä tulee mieleen ihminen joka ei uskalla sanoa mitään, siis hissukka. Mulla on enemmän se, että en osaa puhua kevyttä small talkia tuntemattomassa seurassa.

Oon alkanut pikkuhiljaa oppia elämään tän mun piirteen kanssa, ohittamaan kommentit antamalla niiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En mä pysty alkaa esittämäänkään, olemaan väkisin sellasta mitä en ole. Jos ihminen tuomitsee mut ekan tapaamisen, ulkokuoren perusteella niin sitten saa tuomita, tiedän että ne mun arvoiset ihmiset jaksaa antaa mulle aikaa. Yksi hyvä kaveri sanoikin että olen sellanen tarkkailija, katon aina tarkasti uuden ihmisen käytöstä ennenkuin teen johtopäätöksen ja lähestyn. 😀

Kyllähän mä haluaisin olla paljon avoimempi ja nopeampi avautumaan, toisin sanoen luottaa helpommin uusiin ihmisiin, mutta sen piirteen kehittyminen saattaa viedä paljon aikaa.

”So maybe we are who we are by many reasons, and maybe we’ll never know most of them.”

The perks of being a Wallflower on aivan mielettömän ihana kirja joka laittaa ajattelemaan, en malta oottaa että pääsen näkemään leffan. Itken varmaan kokoajan. :)

– Kata