Arjesta ja ajankulusta

Olen tällä viikolla miettinyt eniten sitä miten elämäni on nyt arkea sadalla prosentilla. Laskeskelin että olen elänyt melkein vuoden sellaista elämää (harjoittelu, kesän riehumiset, puoli vuotta Tanskassa) missä ei pyöritellä kokoajan samoja asioita ja mikä ei ole pysyvää, normaalia elämää. Ei sillä että sen olisi pitänytkään olla. Mutta nyt opettelen uusiksi tätä perusarkea. 

Tiedän että iltatyöt ja urheilu pitää mut hyvinvoivana ja väsyttää mut tarpeeksi henkisesti ja psyykkisesti. En ole kuitenkaan vielä palannut töihin enkä hankkinut salikorttia. Aika tulee vielä. Musta tuntuu siltä että oikein haluan, että arki lyö mua vatsaan. Että en kerrankin pakenisi sitä tekemällä itseäni kiireiseksi. Että anna nyt palaa sitten ihan kunnolla! Joskus se pitää kuitenkin kohdata. Suurin ankeuttaja mulle on juuri nyt ollut harmaa sää, voisitteko pilvimassat pliis siirtyä jo?

Puhuin juuri ystävän kanssa melkein puolentoista tunnin puhelun, puhuimme paljon siitä miten helkkarin nopeasti aika menee. Juurihan me aloitimme kouluissamme ja nyt ollaan valmistumassa. Neljä vuotta on mennyt yhtä kananlentoa eteenpäin. Haluaisin tälle pienen stopin.

Olenkin ajatellut että en tajua välillä ollenkaan mitä viime vuosina on tullut koettua, kun oon silmänräpäyksessä jo uudessa haasteessa ja uudessa paikassa. Ennen nykyistä kouluani olin pienessä kansanopistossa, mutta niitä aikoja ei enää kerkeä muistelemaan. Haluaisin keretä, koska sekin oli niin ihana vuosi elämässäni.

(Tässä yksi kuva tuolta vuodelta, olen oikealla yläreunassa. Muistan miten aina poltettiin vesipiippua ja vaan istuskeltiin pihalla soittamassa kitaraa.)

Olen tullut tulokseen, että vielä tämä syksy ei ole välttämättä hyvä hetki aloittaa uusia opiskeluja. Olisi ihanaa hengähtää ja istua vaikka Siwan kassalla aivot narikassa, miettimässä elämäänsä. 

Suoraan sanottuna isoimmat unelmani juuri nyt on työt Clas Ohlsonilla ( en tiedä mistä tämän keksin, oon vaan aina tykännyt yrityksestä niin paljon) ja baletin harrastaminen. Baletinkin yritin aloittaa jo puolitoista vuotta sitten, mutta aikaa sille ei riittänyt. Haluaisin että riittää, perhana!

Korumuotoilijaystäväni sanoi, että lähetti työhakemuksen villasukkatehtaaseen. Mun kaverit on vaan parhaita. Kuulostaisi munkin korvaan juuri täydelliseltä hengähdys-aivolomapaikalta. 

(Viekää mut keskelle kesää tai syksyä nyt pliis ihan oikeasti jooko, en tarvis kuin vartin meditoinnin jollain vihreällä nurmikolla ja jaksaisin taas viikkokausia)