Esiintymispelosta
En ole tänne tainnut erikseen vielä kertoa siitä miten paljon vihaan esiintymistä. Oon tainnut mainita sen pari kertaa, mutta en ole kertonut miten paljon oikeasti sitä pelkään.
Vuosien saatossa olen aina pelännyt luokan eteen menemistä ihan yhtä paljon, ja vaikka opetussuunnitelman mukaan tilanteeseen pitäisi pikkuhiljaa tottua, mulla pelkoreaktio on melkeinpä pahentunut vuosien varrella. Kun jotain asiaa pelkää tarpeeksi, ei järki saa sitä pelkoa enää laimenemaan. Kroppaan ja sen hermoihin jää ihan fyysinen muistijälki pelottavasta tilanteesta.
Oon ollut koulussani nyt erityisesti sen takia kovilla, että melkein päivittäin pitää mennä selittämään tekemistään asioista luokan eteen. Lyhyesti mutta kuitenkin. Muille se on lastenleikkiä, mulle kamala haaste. Kun odotan omaa vuoroani, en voi keskittyä muiden puheisiin ollenkaan. Sydän hakkaa niin paljon että pelkään pyörtyväni. Reaktio ei ihan aina ole yhtä voimakas mutta kuitenkin niin vahva että luokan edessä ollessa yleensä tärisen.
Mua ei lohduta ollenkaan se että olen opiskeluaikani aina selvinnyt kaikista esiintymisistä, ja että tiedän että kun olen itse tilanteessa osaan kyllä hallita sen. Eikä mua lohduta sekään ettei jännitys näy muille. Aika ennen esiintymistä on aina ihan yhtä paha. Mulle tulee sellainen olo kuin jollain saaliseläimellä joka haluaisi juosta pakoon mutta ei pääse. Myöskään sillä ei ole merkitystä että tunnen kaikki luokkalaiseni hyvin ja että he tietävät jännitykseni.
Yhtä hyvin kuin ahtaanpaikankammoiselle voi sanoa että ”mene tuohon lukolla suljettuun laatikkoon viideksi minuutiksi” ja sitten yrittäisi lohduttaa että se on vaan viisi minuuttia, niin samoin mulle voi sanoa esitelmän pitämisestä.
Pahin tilanne tähän asti on ollut luultavasti harjoitteluseminaari viime vuoden syksyllä, jolloin minun täytyi kertoa powerpointin avulla harjoittelustani kaikille muille muotoiluopiskelijoille ja opettajille. En tiedä vieläkään miten selvisin tilanteesta, mutta muistan sen olleen ihan käsittämättömän kamala. Olisi ihanaa pystyä olemaan tilanteessa ihan vaan rauhallinen ja nauttimaan siitä että saa kertoa kokemuksistaan muille. Pakoon juoksemisvaisto kuitenkin pysyy päällä koko esiintymisen ajan ja puhun yleensä noin neljäsosan siitä kaikesta mitä oon suunnitellut puhuvani.
Ensi keväänä meidän täytyy esitellä päättötyö opettajien ja muiden opiskelijoiden kuunnellessa, ja oon tullut tulokseen etten halua edes yrittää selvitä tilanteesta yksin vaan menen puhumaan tästä koulupsykologille. On ruvennut tuntumaan siltä että nyt on omat keinot käytetty ja koska opiskelua on kuitenkin vielä paljon edessä ja näiltä tilanteilta ei voi välttyä. Olen lukenut esimerkiksi Läsnäolon voiman, ja tiedän hyvin miten mieleni käyttäytyy, että pelko on vaan yksi ääni pään sisällä joka pitäisi pystyä hiljentämään. Minä en pysty.
Aina kun odotan omaa vuoroani ja sydän hakkaa, ajattelen että en jaksa, oon niin täynnä tätä, jumalauta sentään. Vaikka en varmasti koskaan opi nauttimaan tilanteesta, toivon että joku päivä osaisin vaan kävellä yleisön eteen ilman että sydämen syke muuttuisi mihinkään!