Keväästä ja elämänhallinnasta

Minä olen aina ollut vähän sellainen hassu ihminen, joka masentuu keväästä. Vaikka olen hullun iloinen lisääntyvästä auringonvalosta (vihdoin se muutti tänne pohjoiseenkin), kevätkuukaudet on mulle elämästä kriiseilyn aikaa. 

En jostain syystä osaa nähdä elämää eteenpäin kulkevana janana, vaan yksittäisinä suorituksina jotka kestävät tammikuun ekasta päivästä joulukuun viimeiseen. Siksi olen onnellisin syksyllä, koska silloin ajattelen että kaikki menee samaan konkurssiin, en mä enää tän vuoden asioita voi muuttaa mihinkään, ihan sama, kaikki on hyvin. 

Keväällä tuntuu että koko vuosi putoaa yhtäkkiä harteille ja mun pitäisi saada kaikkea uutta ja mullistavaa aikaiseksi. 

 

Tuntuu että mulla pitäisi yhtäkkiä olla selkeä suunnitelma ja tieto siitä mihin on menossa. 

Että olisi joku kiire johonkin. 

Vaikka tiedän ettei elämää loppujen lopuksi voi sen enempää ohjailla kuin päättää missä asuu ja keiden kanssa viettää aikaansa. Siihen se valta loppuukin. Aina sitä voi koittaa työntää johonkin suuntaan ja siinä voi onnistuakin, mutta ei sille ole mitään takuita.

Kesällä tää tunne vasta hellittää. Kun ulkona on sellaista pyörryttävän kaunista, millään muulla ei ole enää mitään väliä. Sitä tunnetta odotan.

Minä juuri nyt tässä hetkessä, tukka sotkuisena kuten aina. Saattaa olla että muutun, tai sitten en.

Yritän tottua siihen tunteeseen, etten voi suunnitella kaikkea. 

Tämä on mulle aina se tärkein kevätbiisi. Kun kadun päässä yhtäkkiä onkin se valopallo. Se on aina ihan yhtä uskomatonta.

Maa suli ja virtasi kyyneleinä

kiven koloista kaulalle.