Minun ystävyyssuhteet
Olen aika kova tarttumaan näihin Lily.fi:n satunnaisiin puheenaiheisiin. Joskus alkukesästä täällä puhuttiin ystävyyssuhteista, ja kirjoitin tähän tekstiin pohjan jo silloin. Oon kuitenkin viivytellyt tän lopullista julkaisua koska tää on tuntunut niin henkilökohtaiselta, ja on pelottanut liikaa että jotkut tutut päätyy lukemaan tän. Sitten tajusin ettei se nyt ole niin iso asia. Musta on ollut kiinnostavaa huomata, miten yleistä se on ettei omista mitään ydinkaveriporukkaa.
Kun minä lähdin kotikaupungistani, ihmiset yhtä lukuunottamatta jäivät sen sileän tien. Monista eri syistä. Yhtä ei kiinnostanut enää kuulla elämästäni, yhteen en jaksanut enää ottaa yhteyttä koska hän ei koskaan ottanut minuun, yksi perui aina kaikki tapaamiset. Minä en nää yhtäkään syytä miksi tuollaisia ihmisiä pitäisi väkisin kantaa mukana vain tavan vuoksi. Lukion ajan tuntui muutenkin siltä että oli pakko hengata tyyppien kanssa joista näki heti ettei mulla tule olemaan mitään tulevaisuutta niiden kanssa.
En ole koskaan ollut yksinäinen ihminen, mutta en myöskään mikään suurissa porukoissa viihtyjä. Parasta on viettää aikaa yhden tai kahden kaverin kanssa, tai nykyisin myös työ- ja opiskeluporukat on mukavia. Olen tuntenut itseni voimakkaasti yksinäiseksi ainoastaan juuri lukiossa. Yläaste oli kivaa aikaa, mutta lukiossa kaikki jotenkin hajosi käsiin. Olin ilmaa oikeastaan kaikille ympärillä olijoille. Nää ihmiset käyttäytyy nykypäivänäkin niin kuin ei olisi koskaan nähneetkään mua. Muistan kun noin vuosi sitten olin kotikaupungin baarissa ja luokkalainen sattui liittymään seuraan. Olin jo hymyilemässä ja sanomassa että moi, mutta tämä ei katsonut päinkään, vaikka istui viereen. Mulle tuli pitkästä aikaa se syvästi paha olo, jonka olin jo kokonaan unohtanut. Onneksi mulla oli kavereita lukion ulkopuolella, muuten en olisi pysynyt järjissäni.
Lukio ja sen aikainen kotikaupunki jätti siis jälkeensä sosiaalisesti aikamoisen tyhjiön. Mutta, pääsin pois.
Löysin itseni kaltaiset ihmiset vasta kun lähdin opiskelemaan omaa alaani. Mun täytyi luoda maailmani kokonaan itse, ja se on kyllä onnistunutkin. Voitte varmaan kuvitella miten hyvältä on tuntunut löytää ihmisiä, jotka ei koskaan poistuisi viereltäni ja uppoisivat tarpeen vaatiessa vaikka suohon kanssani. Mun ei tarvitse olla heille mitään erityistä. Lukiossa tuntui että mulla ei ollut mitään arvoa koska musta ei ollut sosiaalisesti hyötyä, koska en tuntenut ihmisiä ja mulla ei ollut kontakteja. Nykyisiä ystäviä tälläiset asiat ei kiinnosta.
Tällä hetkellä olen hyvin tyytyväinen ystävyyssuhteisiini vaikka monta rakasta on myös maailmalla. Läheisiä ystäviä minulla on yhteensä noin 10. Se on minulle suuri määrä. Sitten on vielä perhe ja muut sukulaiset elämän kulmakivinä. Nykyinen kiireinen elämäntahti ei ihan hirveästi enempää mahduttaisikaan, kun nyt jo tuntuu että aina jää joku ilman huomiota. Mutta uudet tyypit on tietenkin aina positiivinen asia.
Yksi kaverini ihmetteli että miten se onkin mahdollista että voi löytää vielä tässä iässä hyviä ystäviä. Mun mielestä elämä on aika surullinen asia jos ei voi! On aika outoa jos koulusta pitää pystyä löytämään sielunkumppanit. Hyvät ystävät tunnistaa aina siitä että niiden lähellä on heti luonnollista olla, riippumatta taustoista, iästä tai sukupuolesta. Toisesta vaan tulee sellainen hyvä fiilis, varmasti tunnistatte tunteen :) ihan kuin olisi tuntenut aina.
Ainoa pieni stressin aihe on ollut juuri se, miten mulla ei ole ”omaa porukkaa” ja ”omia ihmisiä” mitkä useimmille muodostuu lukioporukasta tai poikaystävän kautta. Eikä tääkään ole mikään oikea ongelma, lähinnä vaan sen suhteen etten juhlapyhinä tiedä koskaan keiden kanssa olisin. Hyvin monta uuttavuotta ja myös vappua olen viettänyt porukoiden kanssa mikä on tuntunut vähän hassulta kun muuten en tunne oloani yksinäiseksi. Esimerkiksi opiskeluporukkani on siis hyvin tiivis, mutta kaikki muut ovat asuneet Turun alueella koko ikänsä joten heille on luonnollista viettää aikaa omien kavereidensa kanssa, eikä siinä olekaan mitään outoa.
En usko että omalla kohdallani asia tuleekaan muuttumaan ennen kuin olen parisuhteellinen / perheellinen, mutta sitten se vaan menee niin, taidan olla itse se joka tekee tästä itselleni isoimman ongelman. :D
Onko siellä ruudun takana muita samankaltaisessa tilanteessa?