Never be afraid again

Mä olen tässä viime päivinä taas miettinyt sitä miten onnellinen oonkaan täällä ja miksi siihen tarvitsee ulkomailla olemisen. Miksi näen vasta täällä miten hyvää mun elämä on? Ja miksi olen stressannut niin jumalattomasti esimerkiksi koko alkuvuoden ihan täysin turhista asioista? Mietin että jos vaan päättäisi, ettei ole enää ikinä peloissaan mistään muusta kuin läheisten menettämisestä. Eikä sitäkään tarvitse pelätä ennen kuin jotain tapahtuu.

Mua inspiroi tanskalaiset, varsinkin ihmiset mun työpaikalla, koska ne vaan on. Ne vaan elää elämäänsä. Miten mä selittäisin tän. Ei ne lässytä mitään turhia , stressaa oikeasti mistään tai täytä päätään kauhuskenaarioilla. Ne vaan lipuu päivästä toiseen ja hymyilee. Miksi ei hymyilisi? Kaikki on hyvin. Oon huomannut että oon itsekin niiden seurassa rauhoittunut ja rentoutunut jumalattomasti. Mun sydämen syke on hitaampi kuin koskaan. Välillä tietty tulee eteen jotain hankalia tilanteita mutta niitä ei muistella seuraavana päivänä, kaunaa ei kanneta, kenellekään ei tarvitse olla kateellinen, kenestäkään ei missään nimessä puhuta mitään negatiivista, koska se nyt vaan ei kuulu asiaan. 

Muutaman viikon ajan asiakastilaukset on hiipuneet ja hävinneet melkein kokonaan. Mitä Jesper tekee? Ihailee rypsipeltoaan. 

Ihan totta, mitä mä pelkään elämässä? Tähän ei ole yhtäkään pätevää vastausta.