Ontto olo

Haluan nyt myöntää ääneen, etten ole hetkeen ollut täysin onnellinen. En ole aikoihin kokenut sellaista pakahtumisen tunnetta, että en kestä enää kuinka ihanaa kaikki on. Eikä tietty aina tarvitsekaan. Saan sen fiiliksen matkustamisesta, mutta jotenkin haluaisin tapella sitä vastaan että aina pitäis olla jotain spesiaalia meneillään että olo voisi olla täysi. Haluan oppia rakastamaan omaa yllätyksetöntä arkeani yhtä paljon. 

Vaikka koitan tyytyä kaikkeen hyvään mitä mulla on, olen tylsistynyt. Aivot janoaa jotain suurta haastetta. Ihan uusia naamoja. Tuntuu että kaikki on liian turvallista ja liian samaa mitä viimeiset neljä vuotta. Mulla on kokoajan sellainen pieni kaiherrus sydämessä. Musta tuntuu että olen vähän väliinputoaja. Että teen sen mitä pitääkin tehdä, valmistuin lukiosta ja sitten lähdin opiskelemaan. Mutta en edelleenkään tiedä, mikä on se mun paikka, tai mun oma kaveriporukka. Mietin usein että missä mun pitäisi olla, jotta olo olisi täysi ja hyvä. En tiedä, teenkö mitään oikein. 

Kaikki mun elämässä vihjaa siihen suuntaan että on ison muutoksen aika. Vaikka koitankin pysyä vanhassa ja tuudittautua siihen ettei mikään muka muutu vaikka koulu loppuu. Vaikka työpaikkanikin on hyvä, mä en ole sellainen ihminen joka voisi tehdä täsmälleen samaa muuttumatonta työtä samoilla työtehtävillä vuosikausia. 

Oon joskus selittänytkin siitä että jos olisin elementti, olisin vesi. Liika paikallaan oleminen saa mut väljähtymään. Mutta kun perhana, en mä voi ikuisesti vaihtaa maisemaa. 

Haluan jatkuvasti tavata ihmisiä jotka haastaa mut, jotka ravistelee sitä mitä olen.  Sellaisia en ole tavannut nyt puoleen vuoteen. Esimerkiksi Tanskassa ollut opettaja joka epäili jokaista työtäni ja sanoi mulle lähes pelkästään kriittisiä kommentteja. Jostain syystä olen hänelle nyt kiitollinen kaikesta, vaikka silloin tuntuikin siltä että perhanan tyyppi mitä sä tollasta mulle ja mun täydellisille töille selität!!! Haluan taas tavata ihmisiä jotka kyseenalaistaa mussa kaiken. Mun aivot näköjään tylsistyy muuten ja saa aikaan sellaisia masennusfiiliksiä jotka ei oo luonteelleni yhtään ominaisia. 

Syksyksi haen muita töitä niin hyvin kuin pystyn. Mutta haluaisin myös ulkomaille. Mutta mulla on tää ihana kämppä josta en halua luopua eikä mitään hajua siitä miten vuokralaisia hankitaan. Olen päässyt nyt kaksi kertaa ulkomaille ihan hups vaan koulun kautta, seuraavaksi asia tuskin hoituu yhtä kätevästi. 

En tiedä enää mistään mitään. Tuntuu että mulla ei ole mitään. Paitsi että onhan mulla, vaikka mitä hyvää. Ja ärsyttää etten osaa olla siitä tarpeeksi kiitollinen.