En mä jaksaisi synkistellä. Mutta kai se on joskus pakollista. 

Tuntuu että eniten kaikista ihmisistä olen nyt loukannut itseäni. Tehnyt jotain sellaista mikä on iso isku kaikelle sille mitä olen luullut olevani. Joku tosi syvällä oleva sielun osanen on vahingoittunut. Ja ihan turhaan. Pystyn kyllä katsomaan itseäni peilistä, mutta silti tuntuu siltä että opettelen elämään uudelleen itseni kanssa.

Typerää tälläinen tähän ihanaan kevääseen, en jaksaisi ajatella tälläistä näin kesän kynnyksellä. Toivottavasti koko jutun voisi pian pyyhkiä lopullisesti mielestä. 

Kuuntelin tätä biisiä eniten Norjan joukkomurhan aikaan, muistan vieläkin sen tunteen, miten järkyttynyt olin tapauksesta. Toimii kyllä erittäin hyvin myös nyt.