Tämä yksi parhaista elokuvista joita olen koskaan nähnyt tuli sattumalta subilta perjantaina. Vaikka olen nähnyt sen jo about viisi kertaa, en voi katsoa sitä itkemättä. En tiedä onko mikään leffa koskettanut mua yhtä paljon.

Kaikki elokuvassa on kohdallaan, jokainen hahmo on luotu niin aidoksi että en osaa kuvitella heitä näyttelijöinä. Vaikka leffan puitteet on hyvin yksinkertaiset, leffa yllättää erilaisuudellaan. Joka ikinen hahmo yllättää valinnoillaan ja teoillaan. Pahoja luulee hyviksi ja hyviä pahoiksi. Tää leffa onkin jo sellainen klassikko että taidatte melkein kaikki tietääkin mistä puhun. 

Rakastan kaikkia pieniäkin yksityiskohtia ja elementtejä, esimerkiksi sitä miten himoa kuvataan ruusun terälehdillä. Yksi tunnelmaa hyvin luova asia on kaunis ja yksinkertainen, viipyilevä taustamusiikki.

Kohtaus, jossa Rick näyttää Janelle kuvaamansa pätkän tuulessa lentävästä muovipussista repii mut riekaleiksi kauneudellaan, samoin viimeinen kohtaus missä Lester muistelee elämäänsä. Suhtaudun itsekin elämään sellaisella kunnioituksella että en kestä, miten yksinkertaisen kauniisti Lester muotoilee koko elämänsä. Olematta katkera yhtään mistään siitä mitä hänen kohdalleen sattui.

”I guess I could be pretty pissed of about what happened to me, but i’ts hard to stay mad when there’s so much beauty in the world.

Sometimes I feel like I’m seeing it all at once, and it’s all too much. My heart fills up like a balloon that’s about to burst.

And then I remember to relax, and stop trying to hold on to it, and then it flows through me like rain, and I can’t feel anything but gratitude for every single moment of my stupid little life.”

En osaa edes sanoin kuvailla miten kaunis tuo lopetus on. Noin minä haluan joku päivä kuolla, hymyilemällä kaikelle. Ei elämälle saa olla vihainen. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin.

– Kata