Lupaus
Eilinen ilta siis vähän venähti, mun piti alunperin lähteä jo kahdeksan maissa kotiin päin mutta kuinkas sitten kävikään, baariinhan siitä päädyttiin. Halusin olla myöhään koska eräs työkaveri on pian muuttamassa Tukholmaan ja tää oli viimeinen ilta yhdessä. Ei siinä muuten mitään, mutta en ehtinyt hakea pyörää missään vaiheessa kotoa, yleensä oon aina pyörällä liikkeellä.
Kävelin sitten puoli neljän maissa Turun läpi yksin kotiin, kiroten kokoajan miten tyhmä olen. Toisella puolella tietä käveli kokoajan vähän matkaa edellä yksinäinen mies, olin kokoajan varma että kohta se kääntyy ja käy mun kimppuun, onneksi tiellä meni tasasin väliajoin takseja ja autoja. Tien loppu on kuitenkin jo hyvin hiljaista seutua ja en enää kestänyt katsella vähän matkan päässä kävelevää miestä vaan livahdin taloni sisäpihalle, tuntui turvallisemmalta kiertää sitä kautta sisälle. Juuri kun olin voitokkaasti menossa avaamaan kotiovea, tajuan että taakseni kaartaa pyörä. Sain maailman isoimman sätkyn ja toimin jotenkin robottimoodilla avatessani ovea. Ulkomaalaisen näköinen mies on yhtäkkiä metrin päässä takanani ja sanoo että ”Moikka”. Minä lähinnä kiroilen ja kun menen ovesta sisään, mies koskee jo reittäni. Sitten sain vedettyä oven perässäni kiinni.
Katsoin miestä vielä lasioven läpi, se katsoi mua tosi omituinen ilme kasvoillaan ja kaarsi pyörällään pois.
Tää on tasan viimeinen tälläinen vaaratilanne mihin tulen koskaan joutumaan. Nyt mulla on nollatoleranssi kotiin menemisen suhteen, taksi tai kaverin luo. Piste.