En ole tehnyt tästä aiheesta kattavampaa postausta koskaan, vaan lähinnä kertonut yleisiä fiiliksiä ja lahjoitukseen liittyviä ajatuksia.

Voisin kertoa nyt paremmin miksi teen tätä työtä ja miltä se on tuntunut.

(vuonna 2013 esitettiin JANO – kampanjaan liittyvä sadetanssi Senaatintorilla, kaikki postauksen kuvat on UNICEFin Facebook-sivulta:)

Päädyin feissariksi puolivahingossa vuoden 2012 keväällä. Olin ollut muutamassa aika kamalassa työpaikassa ja -haastattelussa. Ajattelin että jos kokeilisin tätä ainakin hetken, mitään sen syvällisempiä ajatuksia UNICEFia kohtaan ei ollut. Vaikutuksen teki heti superystävällinen haastattelija joka oikein hehkui hyvää tahtoa. Hänestä tulikin pomoni vuosiksi eteenpäin. 

Alku oli muistaakseni hieman hankala enkä ollut heti kamalan hyvä. Vähän pelotti ja hävetti. Pikkuhiljaa oikeat sanat ihmisille kuitenkin alkoivat löytymän, paljon teki myös kannustava ja rento työympäristö jossa mua ei koskaan uhkailtu potkuilla, niinkuin mitä vissiin aika monien järjestöjen feissarit kokee jo parilla ensimmäisellä työviikollaan. Mutta muiden järjestöjen haukkumislinjalle en halua tässä lähteä. 😀

Kun tajusin että suurin osa Suomen UNICEFin varoista tulee yksityishenkilöiden kautta (93% vuonna 2013), ja niistä suurin osa on kuukausilahjoituksia, ja kuukausilahjoittajat taas liittyy melkeinpä poikkeuksetta feissareiden kautta, työn teko ei enää hävettänyt. Ennen feissarit olivat näyttäneet kaduilla tehottomilta heilujilta. Kun tajusin että varainkeruu on lähes täysin heidän varassaan ja oikeastaan todella tehokasta ja loppuun asti mietittyä toimintaa, liivit alkoi laittaa ihan ylpeänä päälleen.

Kun tajusin että pelkästään muutaman tunnin työvuorolla sain kerättyä UNICEFille satoja euroja (yksi lahjoittaja on mukana keskimäärin 12 eurolla kuussa, keskimäärin 4 vuotta), ja että kymmenenkin euroa on jo iso summa kehitysmaissa (Mosambikissa yksi kouluvuosi) vihaiset kommentit alkoi kaikua kuuroille korville. Eikä sellaisia oikeastaan edes tule, luulin että saataisiin tosi paljon paskaa niskaan. Useimmiten ihmiset vaan kiittelevät että tehdään työtämme vaikka se ei olekaan mitään kovin mediaseksikästä.  

Tärkeää mulle on myös se, että luotan järjestöön niin vakaasti. En voisi tehdä töitä järjestölle, jonka joku työntekijä on vetänyt välistä tuosta noin vain satoja tuhansia euroja. Nykyään tiedän UNICEFin toiminnan laajuuden ja tehokkuuden. Ja mm. Kööpenhaminassa sijaitsevan keskusvaraston (jonka muuten Tanskan hallitus on lahjoittanut UNICEFille, mitä vittua tanskalaiset, miksi ootte aina niin täydellisiä ja ihania?)  joka on maailman suurin humanitäärisen avun varasto. 

(Syrjäisillä alueilla rokotteita saatetaan viedä perille poron selässä. Maailman siisteintä ikinä 😀 )

Olen oppinut että yksi pieni kouluttamaton ihminen Suomessa voi tehdä ihan helvetisti hyvää omalla toiminnallaan jos vain haluaa. Olen alkanut ihmettelemään ihmisiä jotka surkuttelevat maailman tilannetta mutta eivät tee asialle mitään. Paljon on tehtävissä!

Miltä työ sitten tuntuu? Paikoitellen tosi haastavalta. Töissä ei koskaan voi olla aivot narikassa. Toisaalta on ihanaa unohtaa oma elämä ongelmineen hetkeksi. Välillä on huonompia kausia ja päiviä jolloin tuntuu että mistään ei tule mitään ja ihanat ihmiset maailmasta ovat loppuneet. Sitten aina juuri kun on iskemässä hanskoja tiskiin, jostain tulee maailman ihanin päivänsäde joka haluaa kuulla asiasta kaiken ja sanoo että lähtee tietenkin mukaan ja kiittelee että tulin puhumaan juuri hänelle, että hän ei olisi koskaan tullut ajatelleeksi asiaa ilman minua. ”No eihän se parikymppiä mun budjetissa kyllä missään tunnu”. Ah. Vaikka ei meidän työ toisaalta sitäkään tarkoita että me etittäisiin vain noin mahtavia tyyppejä, useiden kanssa saa oikeasti nähdä vaivaa ja keskustella pitkäänkin. Sekin on ihan oikein, on aina ihanaa kumota vääriä käsityksiä! 

Vaikka itsellä menee joskus huonommin, silloin muulla tiimillä menee paremmin ja toisinpäin. Koskaan ei tarvitse olla yksin vaan työ on vahvasti tiimityöskentelyä jossa kaikki kannattelee toisiaan. Yksin työstä ei tulisi yhtään mitään, ei henkisesti eikä tuloksen puolesta. On myös hienoa että meitä on töissä niin erilaisia ja eri-ikäisiä persoonia, jotka saavat mukaan myös erilaisia ihmisiä. 

Oon feissannut laskelmieni mukaan 17 eri kaupungissa. Kesäisin kierretään Suomea asuntovaunulla. Voitte varmaan uskoa että tämä on luonut aika monta unohtumatonta muistoa. 🙂 Alusta asti mukana olleet kollegat ovat myös jo parhaita kavereitani, aika harvan kanssa pääsee samalle henkiselle tasolle kuin silloin kun tekee järjestötyötä yhdessä. Välillä ei tunnu ollenkaan tekevänsä edes työtä, vaan että hengailee vaan hyvien ystävien kanssa ja nauttii kesästä. Työssä tarvitsee kuitenkin aina rautaisia hermoja, kärsivällisyyttä ja aitoa kiinnostusta työtä kohtaan. 

Syksyllä en ole enää opiskelija ja näillä näkymin ainoa vaihtoehto on hakea päivätöitä, joten UNICEFin työt loppuvat kesän jälkeen. Toivon kuitenkin että voisin aina silloin tällöin jatkaa työtäni, ajatus kokonaan lopettamisesta on vähän kamala. Monet tiimissäni ovat jatkamassa järjestössä korkeampaan asemaan, itselleni se ei ole vaihtoehto koska oma alani on niin kutsumusammatti ja mulle maailman tärkein asia. UNICEFin mulle avaama maailmankuva ei kuitenkaan unohdu koskaan ja on aika ihanaa ajatella että ainakin karma on kohdillaan loppuelämän 😀

Jos kiinnostuitte järjestöstä lisää niin hyvät tyypit on aina tervetulleita meille töihin, ja mm. vuoden 2013 vuosikertomus on tosi informatiivinen pläjäys järjestön toiminnasta. 

Ewan McGregor on mun lemppari hyväntahdonlähettiläs <3

Yleisesti voisin sanoa että paljon, paljon hyvää edistystä on jo saatu aikaan (mm. vuodesta 2002 yli 20 miljoonaa lasta käymään koulua, ja vuodesta -90 puhdasta vettä 2 miljardille ihmiselle) , mutta paljon tehtävää on myös vielä edessä mm. Syyrian, Etelä-Sudanin ja Jemenin tilanteiden takia.  Että maailman tilanteesta on turhaa olla liian surullinen, mutta on hyvä kuitenkin tajuta että apua ei voi koskaan antaa liikaa.