Eilen oli kiva ilta, sisälsi monta kivaa juttua. Esimerkiksi kolmekymppisten naisten kanssa nauramista, me nuoret naurettiin niille ja toisinpäin, mutta hyvässä hengessä 😀

Mulla ei nyt valitettavasti ole kuvia tähänkään juttuun kun unohdin kameran johdon nätisti kotiin, ensi kerralla sitten!

Turun Dynamo on ihana, sympaattinen paikka mutta aivan ylikuormittunut viikonloppuisin koska se on keskustan ainoa vähän erilaista musiikkia tarjoava klubi, kaikki muut on Amarillo-  Apollo tyylistä mainstreamia. Kaikki hipsterit (minä mukaan lukien:D) pitää sitä siis oikeastaan ainoana paikkana missä voi hengailla, kesällä on onneksi myös jokilaivat. Narikka ei toimi ja vessoja on yksi josta on lukko rikki. Se on kuitenkin vaan pakko kestää hammasta purren, koska musiikki on aina niin hyvää. Eilen tuli muunmoassa Daft Punkin Around the world ja Tehosekoittimen Maailma on sun joka sai kyyneleet silmiin, en näköjään voi kuunnella sitä itkemättä! 

Ville Ahonen oli oikein karismaattinen ja sympaattinen esiintyjä, elementissään lavalla. Keskittynyttä ja vakavaa mutta herkkää soittamista, väliin maailman aidoimpia hymyjä yleisölle. Olisin halunnut linkittää tähän biisin Juoksen niin kauan mutta sitä ei ole youtubessa, kuunnelkaa Spotifystä jos pystytte 🙂

Otsikosta sen verran, että tajusin juuri että ahdistus voi loppujenlopuksi olla ihmiselle hyvä asia, samoin loppuunpalaminen. Kun kroppa ja mieli sanoo että nyt riittää, ihmisen on pakko pysähtyä miettimään mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Se opettaa näkemään elämän hyvät puolet ihan uudella tavalla ja arvostamaan niitä. Ihminen ei voi loputtomasti juosta pakoon omia ongelmiaan, esimerkiksi paniikkikohtaus pakottaa kohtaamaan ja käsittelemään ne. Ahdistus siis tavallaan nostaa kissan pöydälle.

’Cause I know, yes I know everything there is to know

’ cause I lost everything I had

– Kata

P.S. Eilen eräs kööpenhaminalainen tyttö otti yhteyttä, kaikki sormet ja varpaat ristiin että se valikoisi mut asumaan sen kämppään! En olisi uskonut että asunnon löytäminen olis vaikeempaa kuin työpaikan…

En oo halunnut täällä blogissa kauhean tarkasti kuvailla mutta mulla on ollut tässä alkuvuodesta lieviä paniikkikohtauksia. Lieviä siksi koska paniikkikohtaus kuulostaa kauhean voimakkaalta sanalta, mulla ei kuitenkaan oo ollut mitään tunteita esim siitä että kuolisin. Mutta muita piirteitä niissä on ollut, oon pelännyt että kaikki hajoaa ja en kestä enää ja kaikki kaatuu päälle.

Nyt kun aurinko paistaa taas kaikki ahdistus on lähtenyt. Muunmoassa töissä oleminen on parantanut mua ihan älyttömästi, työkavereiden kanssa saa nauraa niin paljon ja työ vaatii jatkuvaa keskittymistä ja toiselle ihmiselle puhumista, siinä ei ehdi ajatella itseään. 

Kun mua on pelottanut joku, on tuntunut että se vaan ottaa vallan ja vie mua mennessään  enkä voi tehdä sille mitään. Siinä ei auta mikään positiivinen ajattelu.

Olin tänään hammaslääkärillä ja sain lievän ahdistuskohtauksen, mikä ärsytti erityisesti koska mulla on ollut jo ainakin kuukauden hyvä olo. Mua sattui puudutuspiikki ja poraaminen, ja koska mulla on tosi alhainen kipukynnys en vaan kestä niitä itkemättä. Ja kun itken, nenä menee tukkoon ja hengitys muuttuu enemmän sellaiseksi henkeä haukkovaksi, kyllä te tiedätte. Siinä suu täynnä kaiken maailman instrumentteja rupesi vaan tuntumaan että en saa henkeä ollenkaan, mitä jostain syystä pelästyin ja alkoi sitten pyörryttämään kun hengitin niin pinnallisesti. Lamaannuin ja itkin vaan lisää, onneksi mun piti kestää sitä vaan 15 minuuttia.

Hammaslääkäri oli tosi hyvä työssään ja rauhoitteli ja sanoi että tunteiden purkautuminen siellä on yleistä, monelle on viimeinen pisara tulla kokemaan fyysistä kipua tuntemattomien ihmisten sorkkiessa suuta, joka on henkilökohtainen ja arka paikka. Hänkään ei vaan ymmärtänyt, miltä paniikkihäiriötä kokevat ihmiset oikeasti tuntee. Kehotti ajattelemaan just positiivisesti ja miettimään että ”kyllä minä tästä selviän ja pärjään”, eihän toi auta yhtään mitään. 😀 Kun joku asia pelottaa, se pelottaa ja se todellakin vie vaan mukanaan. Onneksi seuraava hammaslääkäri on vasta syksyllä.

Maria Veitola kirjoitti just nyt trendiin omista paniikkikohtauksistaan mitkä kuulosti kyllä tosi pahalta. Älyttömän hyvä että se jakoi tarinansa, arvostan tosi paljon. Mullakin on ollut vaikeaa istua leffateatterissa keskellä, koska siitä ei pääse niin äkkiä pakoon. Jutussa sanottiin fiksusti että ”paniikkikohtaus opettaa, että itseään on suojeltava maailmalta.”  Juuri niinhän se onkin, vähän niinkuin sielun, ihmisen henkisen puolen tapa huutaa apua jos ihminen ei tilannettaan itse ymmärrä.

Mullahan on just nyt tosi kuormittava tilanne elämässä, pitää pärjätä vähän kaikessa yksin ja tulevaisuus näytti niin harmaalta massalta vielä tammikuussa, tuntui että koko vuoden paino kaatui harteille kun 2013 alkoi. Eva&Manun biisissä lauletaan että ”fear comes when you don’t believe in anything.” Mikä on myös yksinkertaisella tavalla täysin totta. Pahin ahdistus oli harjoittelupaikkaa etsiessä. Nyt ei enää stressaa. Niinkuin sanoinkin aiemmin, aurinko on ollut mahtava tässä jo muutaman viikon ja vienyt viimeisetkin pelot tiehensä. Ehkä paras ase ahdistusta vastaan on nauru 🙂 

Ennen kuin kuolen

Olen ajatellut elää, elää

Miksi olisin enää alakuloinen

En haluaisi olla kukaan toinen

On tullut kevät
 

Tämä biisi sai itkemään. Me mennään katsomaan herraa huomenna Turun dynkkyyn, niin ihanaa. 🙂

– Kata