Kehityinkö epämukavuusalueella?
Niin, puoli vuotta Tanskalaisella luokalla oli aikamoinen kokemus. Niin kaukana tästä kotikaupungin turvallisesta oleilusta kuin mahdollista. Ympäristö jossa kukaan ei tiennyt kuka olen tai mitä osaan, eikä kukaan puhunut yhteistä kieltä.
Kehittävä ja haastava epämukavuusalue siis.
Sanon heti etten vaihtaisi kokemusta mihinkään ja olen siitä hyvin kiitollinen. Mutta olen nyt alkanut vähän kyseenalaistamaan tätä ajattelutapaa että mukavuusalueelta lähteminen olisi joka kerta hyvä asia.
Olin joka päivä stressaantunut ja vähän peloissani. Ei tuntunut kivalta lähteä aamuisin ihmisten keskelle, joiden kanssa mulla ei ollut mitään yhteyttä ja jotka olivat kuitenkin tosi hyviä kavereita keskenään. Jos oli tiedossa esitelmä, pelkäsin vielä enemmän. Olin kokoajan ihan oma elementtini, joku joka ei kuulunut ryhmään.
Kyllähän tilanne mut haastoi. Kun tulin kotiin, olin täysin sama itseni kuin ennenkin. En osaa sanoa että olisin jollain tavalla vahvempi ihminen. Hirveästi edellistä onnellisempi kyllä, ulkomailla oleminen tuo aina elämään ihan uuden ulottuvuuden, sitä alkaa ajatella syvemmillä tasoilla, laajemmin. Mulla on silti täsmälleen samat ongelmat kuin ennenkin.
En osaa sanoa taitoja jossa olisin konkreettisesti kehittynyt. Esimerkiksi siinä mikä mulle on vaikeinta, ihmisiin tutustuminen ja verkostoituminen, en kyllä mennyt varmaankaan yhtään eteenpäin. Vaikka olinkin juuri sellaisessa äärimmäisessä tulikokeessa asian suhteen. Löysin ne pari omanlaistani tyyppiä ja olin niiden kanssa koko ajan, niinkuin aina ennenkin olen toiminut. Jos taas otetaan esimerkiksi vaikka esitelmien pitäminen joita Tanskassa oli viikottain, niin pelkään niitä nyt ihan yhtä paljon jos en enemmänkin. Olen kyllä luovempi, koska erilaisessa ympäristössä oleminen täyttää pään niin uusilla asioilla ja ajattelutavoilla. ”Ai, noinkin voi tehdä.” Ja se on toki hienoa.
Jatkuva stressitila ja epämukavuus ei kuitenkaan tuonut mun persoonaani mitään uutta, ehkä vain pari harmaata hiusta päähän. Olen joka tavalla iloinen ettei vaikeaa tilannetta jatku enää, ettei mun tarvitse olla huolissani jokaisesta koulupäivästä selviämisestä. Ja siis edelleenkin olen kiitollinen kokemuksesta, että olin siellä koska tottakai kaikki alaani liittyvä on mulle mielenkiintoista ja ihanaa. Oli hienoa nähdä toisen maan opettajia ja opiskelijoita. Silti joka päivä sain olla vähän varpaillani että apua, mitä multa nyt odotetaan, riitänkö minä.
En sanoisi että turvallisuuskuplassa pitäisi aina pysyä. Tottakai pitää uskaltaa haastaa itsensä ja astua rajojensa yli. Mutta jatkuva itsensä ja persoonansa kidutus ja stressaaminen ei tuo elämään yhtään mitään hyvää, eikä auvoisaa oloa.
Kannustan tuntemaan itsensä ja sen mikä tekee onnelliseksi. Ja lähestyä haasteita pehmeästi ja hitaasti. Elämä ja ihmisen kehitys on aina , aina hyvin hidas prosessi, me vaan olemme tottuneet syöksymään kaikkeen kamalalla vauhdilla. Mikään ekstreme-revittely äärirajoilla ei välttämättä vie sitä prosessia mihinkään suuntaan. Jokainen kun on kuitenkin ainakin parikymppisenä jo tietynlaisensa persoona jolla on aika selkeästi ne asiat mitkä on luontevia ja mitkä ei. Niitä ei muuteta silmänräpäyksessä.
Sellaista tänään. Toivon tosiaan että tästä ei saa kuvaa että mulla olisi ollut siellä kokoajan ihan paskaa, ei tosiaan. Kyllä se haaste oli alusta loppuun mielenkiintoinen ja auttoi mua todellakin tajuamaan paremmin kuka olen. Itseasiassa taisi vaan vahvistaa matkaa edeltävää persoonaani entisestään, sen sijaan että olisi muuttanut mut joksikin.
Jos musta on kiinni, aion tehdä samat jatkossakin. Jos elämä suo niin olen menossa vielä joku päivä uudelleen Tanskaan opiskelemaan ja sitten vasta oonkin nollapisteessä kaiken kanssa. Se täytyy vain elää läpi. Eikä siinä tarvitse olla yhtään mitään voimaannuttavaa, eikä mun tarvitse muuttua ekstrovertiksi tai rohkeaksi.
Omana itsenään eläminen missä tahansa tilanteessa, se se vasta vaatii hommia!