Tästä haasteesta mulle tuli ensin mieleen, että mulla ei taida olla aiheeseen mitään ihan hirveän mullistavaa sanottavaa. Kevät 2012 oli niin vähän aikaa sitten! Aika on mennyt ihan järjetöntä vauhtia , en ole itsekään tajunnut sitä. Samalla on kuitenkin tapahtunut sen verran että olenhan mä väkisinkin eri ihminen kuin silloin.

Keväällä 2012 olin opiskellut koulussani puoli vuotta. Turku tuntui vielä vähän ”pelottavalta” ja tuntemattomalta paikalta. Sitten aloitin työt UNICEFilla, ja löysin kunnolla paikkani kaupungissa. Olin ennen työtä vasta vähän alkamassa avautua Riihimäki-minästä joka oli aina ihan lukossa. Muistan että pääsin monien hakijoiden joukosta haastatteluun myös erääseen jokilaivatyöhön. Haastattelussa pelkäsin niin paljon että tärisin. Juuri tuollainen stressaaja mä olen joskus ollut! Kiitos elämän olen nyt osannut helpottaa ja ottaa itseni vähemmän vakavasti.

Elämäni kannalta oli juuri oikein että pääsin UNICEFille jokilaivan sijaan. Jatkuva ihmisille puhuminen ja sosiaalisuus avasi mut. 2012 taisi olla se vuosi kun tajusin vahvimmin kuka oikein olen. 

Voisin myös uskaltaa sanoa että näissä kolmessa vuodessa olen kasvanut aikuiseksi. Lapsi sisältä ei lähde koskaan mihinkään, mutta nyt alkaa tuntua ekaa kertaa siltä että olen aika kaukana teinistä. Joo tiedän että nauran tälle lauseelle viiden vuoden päästä, että juu niin varmaan, mutta kuitenkin. Nykyään osaan puhua paljon vanhempienkin ihmisten kanssa ihan normaaleja keskusteluja ja pitää itseäni yhtenä heistä. 

Olen tavannut Turun kautta niin paljon uusia inspiroivia ihmisiä että olen oppinut paremmin tunnistamaan minkälaisten ihmisten kanssa mun kannattaa viettää aikaa, keidät kannattaa jättää taka-alalle ja minkälaisista tyypeistä tykkään ihan helvetisti. Se on aika rentouttavaa. Olen alkanut uskoa että maailmassa on oikeasti aika todella paljon hyviä ihmisiä.

Jos pitäisi joku neuvo sanoa sille minulle vuonna 2012, on se vaan että tee kaikki juuri niin kuin teetkin. Mitään en muuttais. Oikeeseen suuntaan oon mennyt.

 ”Olisin voinut elää toisen elämän, mutta tätä elämää en toisin.”  

Tänään oli luultavasti talven ensimmäinen päivä, kun huurre pysyi maassa ja puissa koko päivän sulamatta. Kun siihen yhdistää sumun, päivä oli pyörryttävän kaunis. Ilma oli juuri sopivan raikas, mutta ei yhtään kylmä. Pärjäsin villapaidalla ja sadetakilla. Ei tuullutkaan ollenkaan. 

Kouluni istuu maisemaan tosi nätisti. Tykkään siitä miten punaruskea tie ja vihreät nurmikot pomppaavat huurteen keskeltä esiin. 🙂

Huomenna mulla on viimeinen koulupäivä, mikä on toisaalta helpotus, toisaalta tietenkin vähän haikeaa. Toisaalta odotan jo kovasti että pääsen raahaamaan kaikki mahdolliset kimpsut ja kampsut kotiin ja aloittamaan puhtaalta pöydältä, kun on jo monta viikkoa on ollut vähän levoton olo kun tietää lähtevänsä. Ei ole oikein pystynyt keskittymään mihinkään. 

Toisaalta tänne jää monta ihanaa naamaa joiden kanssa en tule enää olemaan tekemisissä. 

Olin tänään tekemässä ryhmätyötä kun yksi luokkalaisistani tuli kysymään että koska olen lähdössä.

– Katarina, hvornår går du til hjem?

– Mandag.

– Mandag?

– Ja, den her er min sidste kurs. 

– Så du kommer ikke næste uge?

– Nej.

– Aaa. Okej.

Sydämeni särkyi ihan totaalisesti hänen hämmästyneelle ilmeelleen 😀 ”niin nopeasti? aijaa…”  Sniff. Varsinkin hän parin muun tyypin lisäksi on ollut koko syksyn niin ihana ja auttavainen ja aina katsomassa perääni. Toivon heille niin paljon kaikkea hyvää tulevaisuuteen, jotkut ihmiset vaan on niin upeita täysin pyyteettä. Ja varmasti juuri tästä tyypistä tullaan vielä kuulemaankin, sen huomaa heti, kyseessä on niin ammattitaitoinen henkilö ja kaikkien kaveri. Katsotaan vaan niin parin vuoden päästä esittelen hänen yrityksensä samalla lailla kuin WOUDin vähän aikaa sitten. 

Olen niin onnellinen että tulin tänne. Eikä tää varmasti ole viimeinen kerta, jos minä saan päättää.