En osaa vielä asennoitua vuoden vaihtumiseen. Vuosi on ollut niin jumalattoman pitkä että en oikein osaa uskoa että se on nyt takana.

Pitkällä tarkoitan hyvällä tavalla pitkää. On tapahtunut niin jumalattoman paljon kaikkea, en tajua sitä itsekään. Tää vuosi on ollut niin rakas, antanut mulle kaiken mitä oon halunnut, ja samalla haastanut enemmän kuin mikään tähän astisista. 

Päällimmäisenä on tietty kolme asiaa, Tukholman messut, harjoittelu Artekilla ja vaihto tanskassa.

Tää tulee olemaan yksi niistä vuosista mikä jää mieleen erittäin vahvasti. 

Yksi asioista joita on vaikea käsittää, on se miten ihanien ihmisten kanssa saan jakaa elämäni nykyisin. Miten monta uutta tyyppiä olen tavannut tämänkin vuoden aikana, jotka ovat niin läpikotaisin pelkkää kultaa. Ennen olin huolissani että olen jotenkin ylpeä ihminen kun en oikein tykkää kenestäkään. Nyt tuntuu että ihan päivittäin saa ihailla ympärillä olevia ihmisiä , kun ne ovat vaan niin uskomattoman upeita kaikilla tavoilla. Niin hyvät ystävät kuin vähän tuntemattomatkin tyypit. Olen nöyrtynyt todella paljon, olen unohtanut itseni monella tavalla kun olen  hyvillä mielin tullut tulokseen että en ole vielä lähelläkään täydellistä ihmistä. Mulla on muilta niin paljon opittavaa.

Olen huomannut taas sen vanhenemisen mukana tuoman ihanan tunteen, että mulla ei ole yhtään mikään kiire suorittaa yhtään mitään. Valtio koittaa tietty työntää uraputkeen, mutta itse tiedän että teen asiat juuri sillä omalla hyvällä tahdillani. Aika mahdotonta mitään on koittaa suunnitella. Aion tehdä niinkuin tähänkin asti olen tehnyt, ottaa asiat vastaan niinkuin ne tulevat.

 Varsinkin ulkomailla oleminen muistuttaa, miten uskomaton asia tämä elämä ja maailma on.

Uskon että tänä vuonna olen tuntenut vielä enemmän kuin koskaan aiemmin sitä onnesta pakahtuneisuutta, että mulla on kaikki mitä tarvitsen.

American Beautya lainatakseni… (anteeksi, nyt tulee melkosta onnellisuuspallo-hehkuttamista)

”I quess I could be pretty pissed off about all what happened to me. But it’s hard to stay mad when there’s so much beauty in the world. 

Sometimes I feel like I’m seeing it all at once, and it’s too much. My heart fills up like a balloon that’s about to burst. And then I remember to relax and not try to hold on to it. And then it flows through me like rain. 

And I can’t feel anything but gratitude for every single moment of my stupid little life.”

Siinä on minun vuoteni tiivistettynä, tämä kuvatkoon kaiken. It flows through me like rain, en tiedä miten vois kauniimmin ilmaista sen tunteen kun hyvät asiat vaan saapuvat jostain yllättävästi ja saavat kaiken kukoistamaan.

Ens vuodella on taas kovat paineet ylittää tää vuosi, mutta niin sanoin viimeksikin.

Kiitos tästä upeasta vuodesta elämä ja kaikki asianosaiset, rakkaat ihmiset. Oon niin kiitollinen.

No siis, onhan täällä täydellinen ilma. En voi valittaa. Ihan kiva kokea talvikin ainakin parin viikon ajan, vaikka en mikään hirveä lumifani ole. 

Joululoma on vähän kummallinen asia kun kiireisen syksyn jälkeen ei oikein osaa olla enää paikallaan. Unirytmi meni parissa päivässä päin seiniä, kun meikätyttöhän ei saa unta jos ulkona tai salilla ei ole tullut riehuttua ainakin parin tunnin verran. Kun on koko päivän sisällä, kropalla ei ole mitään hajua mikä vuorokaudenaika on. Olenhan mä parilla lenkillä käynyt, mutta samoihin maisemiin kyllästyy äkkiä. 

Tällä hetkellä toivon eniten että olisin perheellinen tai poikaystävällinen. Ehkä jonain jumalan päivänä. Haluan kyllä viettää joulun suomessa , mutta en porukoilla, en ainakaan tälläistä viikon mittaista. Päivä tai pari olisi ihan tarpeeksi, sitten haluaisi jo mielellään jonkun oman ikäisen seuraan. 

Äiti on luonteeltaan samanlainen tikittävä aikapommi niinkuin ennenkin, joka räjähtää jokaisesta pienestä mokasta tai väärin vatkatusta kermavaahdosta. Kokoajan saa olla vähän varpaillaan. Eilen oli ihanaa olla veljen luona katsomassa pienten lasten joulupukki-iloa, mutta joulupöydässä pitikin sitten taas puhua pelkästään negatiivisista asioista. Siitä miten avioliitto meni pieleen, miten sekaisin koko isän suku on, miten isovanhemmat ei koskaan pääse eroon ”vaikeasta luonteestaan”, mitä järkyttäviä asioita sodan aikana tapahtui. Kaiken tämän olin iloisesti unohtanut tanskassa, rentojen ja iloisten ihmisten keskellä jotka nauravat vähän väliä.

Koska olen itse jo tasolla mestari hyviin asioihin ja kokonaisuuteen keskittymisessä, en pysty mitenkään ymmärtämään miksi pahoista asioista pitää puhua vähintään 80% ajasta, varsinkaan jouluna. Minusta kaikki on hyvin. Kaikilla ihmisillä on omat demoninsa, ja saa ollakin. Mun mielestä voisi keskittyä enemmän siihen, miten skarppina mummi osasi eilenkin heittää vitsejä dementiastaan huolimatta, eikä siihen mitä huonoja puolia dementiaan kuuluu (kyllä, jokainen niistä piti käydä hitaasti erikseen läpi).

Äiti käy läpi samaa ”mitään en ehdi ja mitään en jaksa ja työ on kamalaa ja millekään ei ole aikaa”-mantraa mitä viimeiset viisi vuotta. Minä en voi ymmärtää miksei asialle voi tehdä jotain, jos se tosiaan pilaa elämän niin pahasti kuin hän kertoo. Miksi paha olo pitää purkaa muihin. Miksi minä olen se jolla on pisin pinna, joka antaa aina periksi ja joka osaa suhtautua kaikista aikuisimmin vastoinkäymisiin? Eikö se ole vanhemman osa?

Ja niin, itsekinhän tässä keskityn nyt vaan aika paljon huonoon. Kohtahan mä olen jo Tukholmassa ihan parhaiden tyyppien kanssa. Juuri nyt en vaan kestä ajatusta että pitää odottaa vielä ensi viikkoon.