Olen onnellinen koska tämäkin maanantai on itsenäistä työskentelyä, joten sitä ei tarvinnut aloittaa repimällä itseään liian aikaisin pyörän selkään ja koululle. 

Muhun muutti joulumieli siinä mielessä, että jokin stressipallo sydämessä lähti taivaan tuuliin. Viime viikon panikoin tämän viikon työn palauttamista ja esitelmää. Lähinnä sitä että en ole niin hyvä kuin muut, että haluan antaa itsestäni kuvan että osaan myös paljon, että mulla on hyviä ideoita, että annan hyvän kuvan suomalaisista muotoilijaopiskelijoista. Nyt tuli joku olotila että ihan sama, teen parhaani ja se riittää. Jos ei riitä, ei paljon kiinnosta. Kohta olen taas Kööpenhaminassa ja sen jälkeen Suomessa. 

Esitelmäpelko nyt ei tietenkään lähde koskaan mihinkään, mutta mua on siunattu ainakin sen verran että olen aakkosjärjestyksessä toinen. Ei tarvitse    täristä kuutta tuntia putkeen, vaan saan sen lähes heti pois alta ja sitten voin vaan rentoutua muiden töitä katsellessa. Pelkoa aiheuttaa myös se että työtä on katsomassa KOLME opettajaa ja se tapahtuu isossa auditoriossa, aaaargh. Mutta paikalla on myös Hank Moody joka on niin kiltti ja mukava että ainakin hänen läsnäolonsa rauhoittaa. En luultavasti tule kuolemaan, mutta sanoissa takeltelua ja tärinää on varmasti tiedossa.

Oman työn esittely on aina henkilökohtaista, siihen on aina vuodattanut palan sielua. Jokainen pienikin päätös materiaalivalinnoista lähtien kertoo omasta kauneuden näkemyksestä. Siksikään ei ole ihan lasten leikkiä kertoa siitä vieraille ihmisille. Suomessa olen ollut opettajien kanssa ties missä saunassa ja jopa purjeveneessä (gotta love finlandssvenskar), nämä ei tiedä musta mitään. Se on stressaavaa, mutta ei voi mitään. Nyt ajattelin antaa itselleni anteeksi pelon ja olla vähemmän kriittinen itseäni kohtaan. Teen sen minkä osaan.

Pitäs varmaan joululahjatkin jossain vaiheessa hankkia? 😀

Josh Groban on mun ikisuosikkini kaikista jouluartisteista. Kuunnelkaa nyt tota. IHANA. Oh holy night hänen laulamanaan on kaunein joululaulu minkä tiedän. Muakaan ei kiinnosta mitkään kilikello-biisit, mutta näistä tulee aito joulufiilis.

Visual diary – blogissa oli vähän aikaa sitten kysymys että kenen ulkonäön voisit ottaa, keneltä näyttäisit jos saisit valita.

Mietin sitä ihan todella pitkän aikaa ja alkoi ihan häiritä ettei tullut mieleen yhtäkään ihmistä. Kadehdin muiden ulkonäössä enemmän yksittäisiä piirteitä, niinkuin pitkiä ja siroja jalkoja, sitä miten keskijakaus sopii esimerkiksi Lykke Li:lle, tai miten elegantilta jotkut näyttää nutturakampauksessa. En haluaisi näyttää Victoria’s secretin mallilta, koska elämä voisi sellaisena olla aika vaikeaa. Olisi aika kamalaa jos musta huomattaisiin pelkkä ulkonäkö.       

Ihailen eniten vaivatonta kauneutta, sellaista joka näyttää siltä ettei sen eteen ole tehty paljoakaan. Yksinkertaisia vaatteita, hiuksia ja koruttomuutta. Siksi skandinaaviset ja ranskalaiset naiset on mulle kaikista kauneimpia. 

(Postauksen kaikki kuvat on Pinterestistä)  

Kauniita naisiahan tässä maailmassa riittää ja ihailen vuorotellen monia eri julkkiksia. Aika harvoin kuitenkaan miettii että haluaisin oikeasti   näyttää siltä ihmiseltä.  Mieleeni tuli kuitenkin vihdoin yksi nainen ylitse muiden.

Tajusin että tosiaan, nuori Brigitte Bardot aiheuttaa aina sellaista syvää hyvänlaatuista kateutta ja ihailua. Tuo sotkuinen tukka!                                        Brigittessä on jotain sellaista karismaa mitä on nykyään aika vaikea bongata kaiken photoshoppauksen alta. Ihanan sirot kasvonpiirteet ja vartalo. Ja näyttää hyvältä ihan vaan villapaidassa ja farkuissa. 

60- ja 70-luku on muutenkin niitä mun aikakausia, muhun iskee niin paljon kaikki naisten tyylistä musiikkiin ja elämäntapaan.  Tuo yksinkertaisuus, luonnollisuus ja jokin sellainen mitä en osaa ihan tarkasti kuvailla. 

Tuota haluan omaankin olemukseeni vielä lisää.