Jep, tämä oli minun viikkoni. Elämä vaan päätti ottaa jonkun ”haista paska onnesi kanssa” -asenteen. Tänään tuli kyllä myös hyvä olo parista asiasta.

Lähdin aamulla rättiväsyneenä koululle kun oli vielä pimeää. Alimmassa kerroksessa rapussani on perhepäiväkoti, ja hoitotäti oli juuri pukemassa pientä poikaa käytävässä. Poika itki eikä olisi millään halunnut pukea. Tervehdin tätiä ja hän takaisin. ”Hej” ”Hej hej”.  Poika koki myös velvollisuudekseen tervehtiä, mutta koska hän myös itki samaan aikaan, tuloksena oli maailman sydäntä särkevin ja lohduttomin ”Hej hej” minkä olen ikinä kuullut.  Mua nauratti koko koulumatkan. Tajusin että on tämä maailma aika kiva paikka jos tuollainen asia pystyy saada hymyn aikaiseksi.

Koulussa oli superrankkaa koska sain odotella esitelmävuoroani kuusi tuntia. Koko se aika siis sydämentykytystä ja levottomuutta, lisäksi nälkää ja univajetta. Olin tyytyväinen työhöni vaikka tiesin etten ollut valmistanut sitä ihan puusepän taitojen mukaisesti, lopputulos näytti kuitenkin hyvältä. Pistän kuvia myöhemmin. Opettaja sanoi ensin että ”Yeah I kind of like it.” Ja toi on mulle jo siis iso voitto tän opettajan kohdalla. Sitten hän sanoi vielä että ”The more I look at it, the better it looks.” Tossa vaiheessa olisin voinut jo heittää voltteja! 

Tuntui ihanalta laittaa valmis työ esille koulun käytävälle muiden kanssa. Vaikka elämä onkin kuinka sekaisin, käsillä tekeminen ja luovat työt ovat parasta terapiaa.  Olen iloinen myös siitä, että mulla on täällä ihmisiä joiden kanssa yhdessäolo on pelkkää nauramista, se on toinen parhaista terapiamuodoista.

Pahoittelen että tää blogi on nyt tälläistä vuodatuspäiväkirjaa mutta luovuus ei juuri riitä muuhun. Kyllä tämä tästä vielä inspiroivammaksi muuttuu 🙂

Pään sisällä nimittäin.

Istuin eilen huoneeni lattialla ja itkin varmaan kaksi tuntia putkeen. Se ei mun kohalla tarkoita mitään vakavaa tai traagista, vaan kertoo lähinnä siitä miten paljon ajatukset ovat yhtäkkiä lähteneet liikkumaan. Mulle itkeminen on tapa ajatella ja käsitellä asioita.

Varsinkin tämän jutun lukeminen sai kyynelkanavat aukemaan. Viimeiset lauseet riipaisee tosi syvältä. Musta on tuntunut siltä, etten tällä hetkellä jaksa omaa luonnettani, loputonta sosiaalista taitamattomuutta ja hitautta ihmisten kanssa. Maailma on tehty ekstroverteille ja kaikki olisi niin paljon helpompaa jos osaisin heidän sosiaaliset taitonsa. Tuntuu että nyt en vain jaksa itseäni, olen aina vaan niin kömpelö tutustumaan muihin. Jutun lukeminen sai pelkäämään, että olen oikeasti aina jonkun maskin takana, ja olen niin täynnä sitä.

”Mitä tekisit jos et pelkäisi, kertoisitko ettei olekaan olemassa sitä, minkä alle olet jo piiloon hautautunut?”

”Mitä tapahtuisi jos et enää pelkäisi olla oma itsesi, naamioitta, valheitta, tekohymyittä, suorituksitta?”

Olen ajatellut että olen aina oma itseni. Nyt olen tajunnut ettei se pidä paikkaansa. Olen aina niin varautunut. En osaa alkaa selittää uudelle ihmiselle mitään mitä en ole punninnut päässäni ensin 10 kertaa. Se on aika raskasta.

En myöskään jaksa katsoa itseäni niin kriittisesti, enkä sitä että olen itseäni kohtaan niin ankara. En anna mokia helposti itselleni anteeksi.

Tiedän että tän on saanut aikaan nimenomaan tämä uusi ympäristö. Kotona turvallisuuskehdossa en olisi koskaan tajunnut tätä kaikkea. Tämä on siis hyvä asia, mutta olo ei ole kyllä mitenkään hehkeä. Luonteen vaikeudet tulee vastaan yhtäkkiä niin 100 km/h.

Siis tuntuu kirjaimellisesti siltä, että jos sisälläni olisi meri, se näyttäisi nyt tältä:
 

En osaa oikein muuten kuvailla oloa.

Tuntuu että elämä on nyt vaan liian iso mulle ymmärrettäväksi. 

Tämä on yksi rauhoittavimmista biiseistä mitä olen koskaan kuullut, joten se sopii täydellisesti tähän olotilaan.

Ei tässä muuten mitään, tällä viikolla on ollut kivaa olla verstaassa ja rakentaa tuolia. Kerron siitä lisää myöhemmin! Periaatteessa kaikki on hyvin mutta pää ei vaan ota rauhoittuakseen.