Jooh, kriiseily jatkuu edelleen. Kesän alku on tuntunut tosi erikoiselta. Tulin tällä viikolla yhtenä yönä kotiin kolmen maissa. Oli jo valoisaa. Sain pahimman identiteetti-elämäkriisin varmaan vuosiin. Istuin keskellä lattiaa ja tuntui että tässä tää elämä nyt sitten on, mulla ei ole yhtään mitään. Vaikka olenkin päässyt kauas kotikaupungista ja saavuttanut monia asioita, mitään pysyvää en ole vielä onnistunut luomaan. Nyt kun olen viimein lomalla koulusta, on aikaa ajatella näitä asioita ja tajuta että miten tyhjät käteni ovatkaan. 

En kuulu kokonaan minnekään, eikä mulla ole yhtä tiettyä kaveriporukkaa, perhe ja pieni suku asuu ympäri Suomea, mulla ei ole oman alani töitä, ei mitään.

Tajusin että ajatukseni Turussa hetken pysymisestä ja joidenki randomeiden perusduunien tekemisestä on ihan paska. Mitä erityistä Turussa muka on, muuten kuin kesällä? Rahaa mun on tietty pakko kerätä seuraavaa ulkomaanreissua varten, mutta muuten en näe mitään syytä miksi elämä pitäisi rakentaa juuri nyt pysyvästi juuri tänne. 

Mulle maailman tärkeintä elämässä on a) kohdata ihmisiä jotka inspiroivat, kehittävät ja uudistavat mua ja b) tehdä työtä, joka inspiroi, kehittää ja uudistaa mua. Kumpikaan ei toteudu tällä hetkellä. Enkä näe miten voisin juuri täällä saadakaan elämääni sellaiseksi. 

En edes ymmärrä miten ihmiset osaakaan rakentaa elämäänsä pikkuhiljaa niin hienosti paremmaksi kokonaisuudeksi. Tuntuu että mun elämä on kuin korttitalo joka hajoaa parin vuoden välein. 

Tajusin lattialla istuessani että ei helvetin perse, mikään järkevä tai rationaalinen ajattelu ei voi tulla mun oman hyvän olon tielle. Vaikka mulla on nyt esimeriksi kuinka hyvä kämppä, on silti parempi että asun surkeassa kämpässä jos saan vaan tehdä jotain oikeasti mielenkiintoista ja kehittävää. Siksi ulkomaat alkaa taas kallistua paremmaksi vaihtoehdoksi. Ja lähdenkin heti kun vaan keksin hyvän juonen sitä varten.

Olen myös huomannut kevään aikana että Suomi on yhtä surua ja murhetta. Ongelmaisuus ja yleinen huono itsetunto tuntuu olevan ihan perusfiilis ihmisillä, ja se on tarttunut muhunkin. Selitin aiemmin keväällä siitä miten en jaksa katsoa baarissa itkeviä ja riiteleviä ihmisiä. Nyt mustakin on tullut sellainen. Ja se on hirveää! Kiukuttelen hyvillekin ystävilleni turhista asioista, koska olen niin kyllästynyt, kaikkeen.

Näin äitiäni pitkästä aikaa. Hän kysyi, että olenko miettinyt Tanskaa. Sanoin että tottakai olen. Hän sanoi että sen näkee musta jo kauas.

Kyllä pinterestikin tietää! Mun on nyt muutettava kaikki, taas. Ja uskallettava tarpeen vaatiessa jättää kaikki, taas. Ei voi mitään, turha uikuttaa ja valittaa että ei jaksaisi. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin jaksaa.