Sellaista alan muistuttaa, tai olen jo. Haluan olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Hillitsen kokoajan itseäni etten kirjoittaisi jotain maailman itsestäänselvimpiä matkustajan ajatuksia.

Yritän oppia ymmärtämään että minne tahansa menenkin, kaikissa paikoissa on hyvät ja huonot puolensa. Nyt näin Suomesta pelkästään hyvän ja siksi haluaisin jatkaa sitä pelkkää hyvää siellä. Mutta jos jäisin, maailman tylsin arki ja haasteiden puute kyllästyttäisi viikossa. Tanskassa ei ole sitä huolta.

On mielenkiintoista kohdata tälläistä mikä ei ole aiemmin ollut tuttua. Että olen yksin vieraassa maassa jonkun aikaa, sitten näen taas nopeasti perhettä ja suomen ystäviä, ja sitten tulenkin takaisin. Tunnen olevani nössö kun vertaa esimerkiksi Laura de lilleen joka on asunut ympäri maailmaa pitkiä aikoja. Itsestäni ei olisi New yorkiin lähtijäksi, jo tämä reilun tunnin lentovälimatka Suomeen on mulle hurjaa. 

Mietin just että vaikka Uusi seelanti on mulle yksi isoja unelmia, en tiedä miten ikimaailmassa voisin viettää lentokoneessa niin pitkiä aikoja. Mulle iskee aina suljetun paikan kammo. En pelkää että kone putoaa mutta ahdistaa niin paljon se ettei ahtaasta tilasta pääse pois. 

Tanskassa sataa, mutta niin sataa kuulemma suomessakin. Ainakaan täällä ei tarvitse jäätyä pelkkä sadetakki päällä. 

Huomenna alkaa minulle vaikeaselkoisen opettajan kurssi. Aihe on mielenkiintoinen (Arkitektur & Abstraktion), mutta opettaja ihan hirveän haastava. Onhan se hyväkin asia. Tuntuu että paineet onnistua on vaan 10 kertaa normaalia suuremmat. Opettaja kun katsoo harvoin hyviäkään töitä hymyillen. No pitää vaan yrittää parhaansa, enhän mä muuta voi.

Kuuntelen tätä biisiä aina kun mulla on nostalginen tai legendaarinen olo, eli vähän väliä koska olen sellaiseen taipuvainen ihminen. 

Oh life, it’s bigger, it’s bigger than you.