Sä olet niin hiljainen

 

”Sä olet hiljainen.”

”Sä vaikutat hiljaiselta”

”Sä oot näköjään hiljainen”

 

Siinäpä parit sanat joita olen kuunnellut elämästäni jo ainakin kymmenen vuotta. Voin kertoa että olen korviani myöten täynnä, finito, täysin kyllästynyt siihen. Koska hiljainen on viimeinen sana joka kuvaa minua. Oon kirjoittanut tänne aiemminkin tästä aiheesta, mutta yhä se mietityttää, miten ihmiset pitävät tuota ihan normaalina keskustelunavauksena.

En aina osaa alkaa puhua vieraille ihmisille porukassa. Illanistujaisissa missä tapaan uusia tyyppejä puhun enemmän kahdestaan, tupakalla tai keittiössä törmätessä. Koska en tykkää olla äänessä ryhmässä tai varsinkaan puhua muiden päälle, olen automaattisesti hiljainen ihminen.

Itse en edes huomaa että olisin erityisen hiljaa, enkä huomaa  mitään eroa itsessäni verrattuna kavereihini, mutta minä olen aina se joka saa tuon kommentin. Se tuntuu oudolta. Niinkuin kerroin aiemmin, olen herkkä ottamaan asioita liikaa itseeni, mutta mun mielestä toi on aika henkilökohtainen kommentti sanoa vieraalle ihmiselle. Sellainen tavallaan nopea yksinkertaistus siitä mitä musta saa selville parin tunnin sisällä. En minäkään kulje ympäriinsä bileissä sanomassa ihmisille että hei, sä olet aika äänekäs!

Mitä tuohon oikein pitäisi vastata? ”Hehe joo niin olen”? Koska en mielestäni todellakaan ole. Yleensä katson ihmistä vaan hämmentyneenä ja alan puhua jostain muusta. Miksi toisen luonnetta tarvitsee kommentoida, varsinkin kun ei tunne? Mun mielestä toisen syvintä kunnioittamista on hyväksyä hänen tapansa olla ja kommunikoida muiden kanssa. Että aijaahas, tuollainen ihminen. No minäpä alan juttelemaan. Ei niin että ”Hei sanonpas sille että se on hiljainen!!”

Onhan tässä hyväkin puoli, nimittäin se, että urpot tunnistaa nopeasti. Yksikään hyvistä tyypeistä elämässäni ei ole tullut juttelemaan minulle kommentoiden ensin hiljaisuuttani, siitä kiitos heille. Yksi parhaista kavereistani kutsuu minua nimellä tarkkailija. Tuota titteliä kannan jo tuhat kertaa mieluummin.