Voihan tunteet.

Että sellainen torstai. Oon aiemminkin tainnut sanoa että mun tunteet käyttäytyy kuin antiikin teatteridraamassa, kysymättä multa mitään. Tää päivä oli taas todiste siitä.

Töissä meni kivasti ja oon yhä iloisempi että olen just siellä harjoittelussa, superkauniissa ja Kööpenhaminaa muistuttavassa Punavuoressa, mutta päivä oli silti pitkä ja univajeinen. Onnistuin jättämään puhelimeni työpaikalle ja tajusin asian vasta rautatieasemalla. Matkustin tunnin kotiin tietämättä tuleeko joku vastaan asemalle vai ei.

Päämäärässä olin aivan rättiväsynyt, eikä kyytiä näkynyt missään. Kysyin kolmelta, KOLMELTA ihmiseltä että voisiko joku lainata puhelinta puoleksi minuutiksi, mutta jokainen sanoi että ei, minulla ei ole puhelinta.

Romahdin sitten ihan täysin. Kiva säätää iltakahdeksalta jotain tuollaista kun on lähtenyt jo seitsemän jälkeen kotoa pois. Istuin aseman penkillä itkemässä, koska en kuulu niihin ihmisiin jotka osaavat pidättää itkun. En tiedä miten se on edes mahdollista. Ja sitten kohdalle sattuu kiva tyttö, joka kysyi että onko kaikki kunnossa ja tarjosi puhelinta noin kolmessa sekunnissa. Kiitos sulle tuntematon! Nyt vaan hävettää taas aika lahjakkaasti minkälaisen draaman järjestän ihan pienestä ongelmasta. 

Itkin vielä koko matkan kotiin kyydin saatuanikin 😀 okei asiaan voi vaikuttaa myös nälkä, kylmyys ja se väsymys, mutta kuitenkin. On se välillä vaan raskasta olla minä.