Vuoden kaunein aika

Lähtö on edessä. Suomen ilmat näyttävät keskisormea. Että lälläslää, tässäpä on tää kaikki kaunein mihin pystyn. Toisaalta samalla lailla tämä sää vittuilee kaikille töihin palaaville. Minä lähden vuorokauden päästä ja seuraavaksi kun olen täällä, vihreys on poissa.

Mua hymyilyttää kaikki, ihan kaikki. Mikään ei pelota. Lähtö tuntuu luonnolliselta. Maailman luonnollisimmalta. Olikin jo aika palata sielunmaahan. 

Tämän kesä tekee. Elokuu on paras kuukausi. Iho on ruskea, pää on täynnä kesämuistoja, olo on legendaarinen. Miksi en lähtisi, kun Suomi ja ystäväni eivät kaikkoa mihinkään. 

Yritän vaan olla mahdollisimman paljon ulkona ja imeä kaikki viimeiset kesäenergiat itseeni. 

Olen jättänyt monet erilliset hyvästit, ja on ollut hauskaa että ne on olleet paljon positiivisempia ja vähemmän rankkoja kuin viime vuonna vaikka nyt lähden paljon kauemmaksi aikaa. Ehkä mun läheiset ja minä ollaan jo tottuneet. Se on vaan hyvä asia. Näin ystävän jonka olen nähnyt viimeksi puoli vuotta sitten ja pystyimme noin puolen tunnin sisään keskustelemaan aivan kaikesta miltä on viime aikoina tuntunut. Muunlaisia ystäviä en kaipaakaan elämääni.

Oli myös yllättävän helppoa luopua kämpästä, jota oon pitänyt Turun kauneimpana. Musta tuntuu että uusi vuokralainen osaa arvostaa sitä enemmän kuin minä nyt, pitää antaa muillekin vuoro rakastua siihen. Minä löydän kyllä vielä yhtä hyvän tai jopa paremman paikan.