Ystävyydestä, asukuva ja lisää joulumusiikkia
Loma = Pelkkää vapaa-aikaa = Lily.fi = Miljoona postausta!!!
Ehkä noi pyhäpäivät vois pyhittää jollekin muulle. Nyt kuitenkin haluan vielä osallistua tuohon haasteeseen missä pitää kertoa tosiystävyydestä.
Ja tässä on ensimmäinen asukuva varmaan neljään kuukauteen. Kävin ihmettelemässä talvimaisemia ja pakkasta. On täällä ainakin kivan valoisaa! Takki on monkista, pipo on Moss Copenhagenin, huivi muistaakseni Vero modasta, kengät Timberlandin. Voi että rakastan noita, oon haaveillut noista jo ainakin puoli vuotta.
Mutta siitä ystävyydestä. Siitä oon puhunut täällä aika laajasti muunmoassa tässä postauksessa. En muista mitään hirveän tarkkaa hetkeä millon tajusin nykyisten parhaiden kavereideni olevan ystäviä. Jossain vaiheessa vaan taidettiin puolin ja toisin tajuta miten samalla aaltopituudella ollaan ja miten kukaan muu ei enää ymmärrä meidän juttuja ja näkymätöntä yhteyttä.
Yhden tapaamisen muistan ikuisesti. Yksi ystävistäni joka on entinen kämppikseni saapui esittäytymään sellaisella suomenruotsalaisen vauhdilla ja ilolla että tälläinen jäyhä hämäläinen vähän hämmentyi. ”HEJ HEJ HEJ TREVLIG ATT TRÄFFAS!!! Oi sä et puhukaan ruotsia !! IHANAA TAVATA” Noin hän ryntäsi käsi ojossa jostain nurkan takaa. Muistan miten varsinkin hänen kanssaan oli uskomatonta miten ihan vaan parissa päivässä puhuttiin yhteistä kieltä, ihan kun oltaisiin aina tunnettu. Mua ei tosiaan ole ihmisenä kovin helppo ymmärtää mutta hän ymmärsi jostain syystä heti. Hän taitaakin olla ainoa ihminen jonka mielestä en ole millään tavalla mysteerinen tai vaikea tajuta.
Että jollain tavalla sen vaan tuntee, miten joidenkin kanssa ystävyys vaan kestää ja tulee aina kestämään. Mä vaadin parhailta ystäviltä sopivan määrän sekopäisyyttä, samat arvot ja tulevaisuuden suunnitelmat. Rakastan sitä että välillä voi heittää aivot narikkaan ja unohtaa aikuisuuden ja sivistyneet tavat totaalisesti, ja välillä taas keskustella politiikasta viinilasin äärellä. Rakastan ihmisiä jotka eivät ota itseään tai elämää liian vakavasti, koska kyllähän me kaikki loppujen lopuksi ollaan enemmän tai vähemmän sekaisin. Elämää taas nyt on turha edes yrittää tajuta.
Kun olin lähdössä tanskaan kesällä, oltiin baarissa tanssimassa yhden ystävän kanssa joka on yksi niistä tärkeimmistä. PMMP:n biisissä soi sanat ”Pelkään että aika ajaa meidät erilleen, mitä sitten teen, mitä sitten teen.” Siinä me sitten itkettiin ja halattiin keskellä tanssilattiaa. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa oliko se noloa vai ei.
En toivo mitään niin paljon kuin mahdollisimman paljon yhteistä aikaa näiden tyyppien kanssa nyt ja tulevaisuudessa.
Jos perinteinen joulumusiikki ei kiinnosta niin tässä olis aika hyviä vaihtoehtoja. Terveisin musiikkibloggari.