Rasismia, median ajojahtia ja yksityisiä onnenhetkiä – ajatuksia Harryn & Meghanin Netflix-sarjasta

Harry ja Meghan. Siinäpä kaksi ihmistä, joista kirjoitettuun roskaan moni on toivottavasti kyllästynyt ja toivon, että kaikki järkevät ihmiset jättävät roskan lukematta. Pariskunnasta on kirjoitettu hevonkukkua oikeastaan siitä hetkestä lähtien, kun heidän suhteensa tuli julki. Rasistisia kommentteja oli liikkeellä alusta asti ja vähintään häiden jälkeen Meghanin vainoaminen roskalehtien toimesta sai aivan uudet mittasuhteet. Hovista lähteminen oli lopulta pariskunnalle ainoa vaihtoehto. Käsitettä part-time royal ei ole olemassakaan, vaikka sellainen olisi sopinut heille.

Kun näin trailerin pariskunnan Netflix-dokumenttisarjasta, ei se vakuuttanut. Tuli hieman sellainen fiilis, että taasko sitä ollaan avautumassa – ja tällä kertaa myös jakamassa hyvin yksityisiä valokuvia koko maailman nähtäville. Eivätkö he nimenomaan halunneet yksityisyyttä? Päätin kuitenkin katsoa ensimmäisen jakson ja antaa tuomioni vasta sitten.

Minisarja koukutti nopeasti ja katsoin kaikki kuusi jaksoa noin viikon sisään. Jokainen jakso päättyi cliffhangeriin ja oli vain katsottava seuraavaa.

Sarja oli hyvin tehty, se oli laatua, jota Netflixiltä odottaa. Kyse ei ollut pelkästään Harryn ja Meghanin puheenvuorosta tai taas yhdestä avautumisesta, vaan sarjaan oli haastateltu asiantuntijoita, kuten juristia ja kirjailijoita sekä pariskunnan ystäviä ja Meghanin äitiä Doria Raglandia.

Sarja todella sai tunteet liikkeelle. On käsittämätöntä ja täysin anteeksiantamatonta, että naista, jonka ihonväri ei ole valkoinen, ja joka rakastuu Englannin tulevan (= nykyisen) kuninkaan toiseen poikaan, voidaan vainota roskalehtien toimittelijoiden taholta tällä tavalla 2010-luvun lopussa/2020-luvulla. Elävästä, tavallisesta ihmisestä on tehty kuin elukka, jota ajetaan satimeen. Voi vain kysyä, miksi?

Vastauksia lienee monia. Rasismi tulee tietenkin ensimmäisellä sijalla. Kun nainen ”radan väärältä puolelta” rakastuu prinssiin, snobit, sisäänpäin lämpenevät britit eivät sitä niele. Tämä kytkeytyy myös hyvin vahvasti luokkayhteiskuntaan. Britannia on aivan varmasti Euroopan jähmein luokkayhteiskunta. Yläluokka hengailee yläluokan kanssa, eikä Meghanin taustan omaavilla ihmisillä ole ollut mitään pääsyä tällaisiin piireihin, vaikka hän olisi kuinka Hollywood-näyttelijä ja miljoonaomaisuuden luonut nainen. Herää kysymys, kuinka suuri  osa roskatoimittajista muka itse kuuluu yläluokkaan? Millä oikeudella pilkataan ja jahdataan ei-yläluokkaista naista, jos ja kun ei itsekään olla mitään paroneja tai lordeja? (toki myös jotkut yläluokkaiset henkilöt ovat esittäneet kitkerät kommenttinsa Meghanista ja laatulehtien juttuihinkin tuntuu lähes aina mahtuvan jokin negatiivinen kulma).

Toiseksi, Meghanista tuli hyvin nopeasti kuningashuoneen kiinnostavin jäsen. Avioliiton myötä hänestä tuli vielä suositumpi. Puhuttiin jopa siitä, että hänestä olisi tullut prinsessa Dianaa suositumpi ja isompi ilmiö. Niin ei vain saanut tapahtua. Eikä kukaan varsinkaan saanut mennä huomiossa ja suosiossa kuningattaren ohi. Ei, vaikka kuningatar säilyi loppuun asti kansalle etäisenä hahmona, joka piti omat mielipiteensä visusti itsellään. Näkyvyydessä ei saisi mennä ohi silloinkaan, vaikka nuoret, fotogeeniset, sukuun naidut naiset, ovat kiinnostaneet mediaa ja kansaa eniten jo vuosikymmeniä. Diana, Sarah, Sophie, Catherine.

Kolmantena syynä näen naisvihan. Kaikki Windsoriin sukuun (kirjoitin ensin surkuun, freudilainen lipsahdus?) naidut naiset ovat joutuneet median ajojahdin kohteiksi, ikään kuin testiin siitä, onko näistä naisista Firman jäseniksi. Jos sukupuoliroolit olisivat toisin päin, joutuisivatko vävykokelaat samanlaisen paskamyrskyn kohteiksi?

Rasismi ja naisviha saavat sappeni kiehumaan. Jos nyt sentään sappi ei kiehu, niin minua ainakin ihmetyttää se, miten Firma oli valmis heittämään oman poikansa Harryn susille? Firma, kuningashuone ,todellakin on tärkeämpi kuin sen yksittäiset jäsenet, näköjään tärkeämpi kuin sen syntyperäisetkin jäsenet. Näin tasavaltalaisena on vaikea ymmärtää monarkian asemaa Britanniassa ja sitä, miksi sen jäseniä pitää jatkuvasti monitoroida. Kyllä, veronmaksajat rahoittavat heidän elämäänsä, mutta heillä on myös rutkasti omaa omaisuutta ja omassa omistuksessa olevia linnoja ja tiluksia. Lisäksi kaikilla on asemaan katsomatta oikeus yksityiselämään. Kuninkaallisten vapaa-ajan vietto ja ei-julkiset toimet eivät kuulu lopulta kenellekään paitsi heille itselleen. Lehtitietojen mukaan Harryn suosio synnyinmaassaan on vajonnut pohjalukemiin. Itse pikemminkin ihmettelen sitä, miksi hän ei ole Firman suosituin jäsen, kaikkien niiden asioiden vuoksi, jotka hän on paljastanut? Eikö koko kuningashuonetta pitäisi vaatia lakkautettavaksi kaiken älyttömyyden jälkeen, mitä on jatkunut jo vuosikymmeniä? (mm. Dianan ja Sarah Fergusonin kohtelu, prinssi Andrew’n ystävyys Epsteinin kanssa jne).

Sapen saa kiehumaan myös netti/someviha Meghania (tai ketä tahansa) kohtaan. Harryn omien sanojen mukaan someviha on ylipäätään asia, jolle kukaan ei tee yhtään mitään. Viha, trollaaminen, tahallinen väärinymmärtäminen ja mielensä pahoittaminen ovat bensaa somealustojen liekkeihin. Miksi nykyään muutenkin joka asiasta on annettava kaikille mahdollisuus kommentoida ja keskustella? Miksi netissä saa kommentoida jopa yleisönosastokirjoitusta?  Miksi lähes mitä vain saa kommentoida ilman seurauksia? Dokumenttisarjan mukaan keski-ikäiset naiset  ovat suurin ihmisryhmä, joka rienaa Meghania somessa eniten. Olipa yllättävää! Olen itsekin lukenut Facebookissa ja Twitterissä jaettuja uutisia, joiden kommenttiketjuissa vihataan Meghania olan takaa. Kommentit ovat säälittäviä ja lapsellisia, eikä kukaan ota niistä vastuuta.

Kukaan meistä ei tietenkään ole täydellinen, eivät edes Harry ja Meghan. Sarjassa kuullaan heidän näkemyksensä asioista, toki todisteiden kera. Sarjan kanssa samaan aikaan luin Tina Brownin kirjaa Palace Papers. Myös kirjan kautta nousi moitteita pariskuntaa kohtaan. Sarjassa minua ärsytti  tapa, jolla Meghan kauhisteli kuningattarelle niiaamista (Harryn puhumattomuus ja ilmeet kertoivat aika paljon tässä kohtauksessa). Kyllä, kuningattarelle niiataan, piste. Vaikka hän olisi tulevan miehesi isoäiti. Miksi Meghan ei ottanut asioista selvää etukäteen? Miksi hän ei lukenut historiaa, ottanut selvää tapakulttuurista? Kuten Tina Brownkin kysyi kirjassaan, miksi hän ei valmistautunut elämänsä tärkeimpään rooliin huolellisemmin? Hänet tunnettiin näyttelijänä, joka valmistautui rooleihinsa enemmän kuin huolella.

Kirjan kautta nousi myös muita mielenkiintoisia kysymyksiä: Miksi Iso-Britannian suurlähetystöstä vietiin Meghanin äidille virallinen ilmoitus parin kihlautumisesta, mutta isä Tom Marklelle ei? Miksi Tom ei tavannut tulevaa vävypoikaansa ennen häitä, jolloin koko häistä poisjäämisfiasko olisi kenties voitu välttää? Kuinka hyvissä väleissä Meghan lopulta edes oli isänsä kanssa juuri ennen Harryn tapaamista? Brownin kirjassa kerrotaan, miten Kate Middletonin perhe piti aikoinaan tiukasti huolta siitä, että kaikki sukulaiset kutsutaan häihin ja heistä pidetään huolta, jotta vältytään katkerilta roskalehtiin rahasta vuodatetuilta tarinoilta. Jokaisessa suvussa on mustia lampaita ja jos heitä kohtelee huonosti, on aina olemassa riski, että huono kohtelu vuodetaan lehtiin. Ehkä Samantha Markle ja Tom Markle jr olisi sittenkin kannattanut kutsua häihin, vaikka he eivät Meghanille läheisiä olekaan. Hääkutsu olisi varmasti sulkenut heidän suunsa pitkäksi aikaa. Mielestäni on aiheellista suuttua siitä, ettei kutsu omia sisarpuoliaan häihin, mutta vaikutusvaltaiset Hollywood-julkkikset, joita ei edes tunne, saavat kutsun. Meghan oli vimmainen verkostoituja jo kauan ennen kuin tapasi Harryn. Kun hän avioliittonsa myötä nousi julkisuudessa aivan eri kategoriaan kuin olisi omilla ansioillaan ikinä noussut, saattoi hän alkaa verkostoitua vaikutusvaltaisempien julkkisten kanssa.

Kuninkaallisen perheen ”Never explane, never complain”-mantran pitäisi tulla jo tiensä päähän. Ihan kaikesta nyt ei vain pidä, eikä kuulu vaieta. Harry ja Meghan ovat valinneet toimia toisin ja siitä hyvästä heitä vihataan. Aika erikoista.

Ja vielä lopuksi: Mikä Harryssa ja Meghanissa lopulta on niin kiinnostavaa? Kyse taitaa olla jo rakastetaan vihata- ilmiöstä. Jokaisen olisi terveempää seurata vain sellaisia julkisuuden henkilöitä, joista pitää, eikä heitä, joita jostain syystä vihaa. Maailmassa tosiaan on jo ihan tarpeeksi vihaa, ilman että sitä tarvitsee väkisin hakea.

 

Hyvää viikonloppua kaikille toivottaen,

Maija

XO

Kulttuuri Leffat ja sarjat Syvällistä

Huonoja, tylsiä ja muuten kehnoja kirjoja viime vuodelta

Hei pitkästä aikaa ja hyvää uudenkarheaa vuotta 2023! Edellisestä postauksesta on kulunut melkein viisi kuukautta. Postauksien aiheita kyllä olisi, mutta enpä ole saanut tänne mitään kirjoitettua liian pitkään aikaan. Menneessä syksyssä oli paljon hyvää, mutta myös kuormittavia ja stressaavia vaiheita alkaen terveyshuolista. Mielen päällä on painaviakin aiheita, joista haluaisin kirjoittaa. Mutta se, miten kirjoittaa terveydestä, huonosta johtamisesta jne. hakee vielä muotoaan. Juuri nyt haluan kuitenkin käsitellä vuonna 2022 lukemiani kirjoja – ja tällä kertaa niitä, jotka eivät olleet erityisen hyviä tai kiinnostavia.

Viihteellinen romaani, jolta odotin paljon oli Emmy Abrahamsonin Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista. Tässä teoksessa kiinnosti tietenkin se, miten joku voi rakastua puistojen mieheen, miten sellainen suhde edes alkaa? Ja varsinkin, kun Abrahamsonille on sattunut niin oikeassa elämässä. Minua kirjassa kiinnosti myös erityisesti se, että romaani sijoittuu Wieniin, itselleni rakkaaseen kaupunkiin, jossa kerran asuin häviävän lyhyen ajan.

Tarina alkoi koukuttavasti, siinä oli hauskoja faktoja Itävallasta, minulle tärkeästä maasta. Tarina sai myös nauramaan ääneen, mutta valitettavasti lässähti melko pian. En tiedä kuinka tarkkaan romaani seuraa kirjailijan oman elämän tapahtumia, mutta lopulta se ei ollut kovin kiinnostava. Itse olisin kehitellyt juonta toiseen suuntaan ja jättänyt erään sivuja vieneen käänteen kirjoittamatta, tai ainakin muokannut sitä kiinnostavammaksi. Missään nimessä kirja ei ollut kokonaisuudessaan huono, sillä viihdytti itseään kesällä pihakoivun alla lukien, mutta lopulta tarinasta jäi olo, että ai, näin heppoinen teos on läpäissyt kustantajan seulan ja tästä tehdään elokuva! Leffakässäriä on kyllä pakko hioa paremmaksi.

Pyysin vuosi sitten joulukuussa joululahjaksi Donna Freitasin romaania Rose Napolitanon yhdeksän elämää. Takakannen perusteella tarina vaikutti todella kolahtavan. ”Rose Napolitano riitelee miehensä kanssa. Naimisiin mennessään he olivat yhtä mieltä siitä, etteivät halua lapsia, mutta nyt Luke on muuttanut mielensä. Kiista päättyy, ja niin päättyy avioliittokin. Mutta sitten Rose ja Luke riitelevät – uudestaan. Tällä kertaa tilanne menee hieman toisin, ja niin käy myös Rosen tulevaisuudelle.”

Kyseessä on siis Sliding Doors -eloluvan henkinen tarina, jossa kahden erilaisen mahdollisen maailman sijaan onkin yhdeksän erilaista, mahdollista maailmaa.

Tämä romaani kiinnosti erityisesti siksi, että siinä käsiteltiin ristiin meneviä haluja lapsen hankkimisen suhteen, mikä on tuttua myös itselleni elävästä elämästä. Tämä taitaa olla peräti ensimmäinen kerta, kun törmään aiheeseen kaunokirjallisuudessa. Siksi odotinkin tarinalta paljon, selvästikin liian paljon, sillä petyin. Kirja ei imaissut kunnolla mukaansa. Olin lukenut ehkä vain 30 sivua ja olin lähellä luovuttaa. Olin luovuttamassa uudelleen, kun olin lukenut kirjasta jo yli puolet. Freitasin tavassa sanoittaa tarinaansa ei ollut juuri mitään kiinnostavaa. Ei kielellistä ilotulitusta, ei edes kovin kiinnostavia käänteitä paria Roselle tapahtunutta asiaa lukuun ottamatta. Loppua kohti eräät Rosen maailmat saivat toki tummempia ja syvempiä sävyjä ja se toi lisää kiinnostavuutta ja koskettavuutta.

Eräässä Rosen elämässä oli mielestäni täysin epärealistinen kohtaus. Jos yhdetkään appivanhempikokelaat (niitä ei ole monta) olisivat ikinä kohdelleet minua tavalla, jolla Rosea kohdeltiin tarinassa, olisin yksinkertaisesti poistunut paikalta, enkä tavannut heitä enää koskaan!

Lopun kiitoksissa Donna Freitas kiittää naisia, jotka eivät milloinkaan halunneet lapsia ja jotka yhteiskunta ja kulttuuri ovat saaneet tuntemaan itsensä rikkinäisiksi ja muita huonommiksi. Hän toivoo, että on voinut tehdä näkyväksi vapaaehtoisesti lapsettomien kokemuksia. Mielestäni aihetta käsiteltiin romaanissa kuitenkin liian pinnallisesti. Kyllä viihteeksi luokiteltavassa tarinassakin voi olla enemmän syvyyttä kepeyden rinnalla, se juurikin tekisi siitä kiinnostavaa. Epäilen pinnallisuuden syyksi sitä, ettei vapaaehtoinen lapsettomuus välttämättä ole ollut Yhdysvalloissa yhtä paljon esillä kuin Suomessa ja muualla Euroopassa syntyvyyslukujen laskiessa. Yhdysvallat on täynnä osavaltioita, joissa termiä vapaaehtoinen lapsettomuus tuskin edes tunnetaan.

Muita kehnoja/kesken jääneitä:

Marko Pulkkisen Syntax Error. Jätin kesken. Ei vain pystynyt lukemaan tätä loppuun. Onko tämä muka hauskaa ja jos, niin kenen mielestä? Miksi tämä tekele on kustannettu?

Viime vuonna, kuten yleensä joka vuosi, aloitan muutaman kirjan, mutta jätän ne kesken. Joskus ajankohta ei vain ole kirjalle oikea, joskus teos ei nappaa mukaansa ollenkaan tai joku siinä vain tökkii. Muistan jättäneeni viime vuonna useamman kirjan kesken ja yksi niistä oli Emmanuelle II. Ensimmäisen osan, eroottisen kirjallisuuden klassikon viimeisen neljänneksen luin ”pikakelauksella” loppuun. Huh! Sen mitä jatko-osasta luin, oli se edeltäjäänsä paljon pahempi 😀

Mitä huonoa/epäkiinnostavaa/ei-mukaansa tempaavaa sinä luit viime vuonna?

Love,

Maija

XO

Kulttuuri Kirjat