Ladataan...
What Is Life

Somessa pyörii tällä hetkellä 10 vuotta sitten haaste. Se sai miettimään omaa elämää tasan vuosikymmen sitten. Tasan 10 vuotta sitten talvella 2009 elin vastarakastuneen ihanaa elämää. Olin alkanut seurustella joulukuussa ja olin korviani myöten rakastunut. Samaan aikaan opiskelin toista lukukautta ammattikorkeakoulussa - ja inhosin about joka hetkeä. Ala oli täysin väärä ja kevätlukukausi ´09 elämäni hirvein. Yksityiselämä oli balanssissa, mutta opiskelu oli rankkaa ja epämotivoivaa. Eikä se siitä muuksi muuttunut, kun syksy ja uusi lukukausi alkoivat. Myös yksityiselämässäni olin samaan aikaan kriisissä. Olin tullut jätetyksi. Vuoden 2009 syksy oli siihen astisen elämäni synkin. Jätetyksi tuleminen on yksi elämäni kivuliammista kokemuksista edelleen. Pahimmillaan se tuntui niin hirveältä, että halusin kuolla. 

This too shall pass. Olisipa joku tuolloin kertonut minulle tuon lauseen ja lyönyt käteeni Eckhart Tollen kirjan The Power Of Now. Onneksi löysin nämä myöhemmin, mutta silloinkin niitä olisi tarvittu.

Olen ihminen, joka kelaa menneitä vuosia ilman somehaasteitakin. Mulla on erittäin hyvä muisti. Ehkä osittain siksi, että olen kirjoittanut päiväkirjaa vuodesta 1995. On ihanaa, kun voi aina palata menneisiin vuosiin ja lukea päiväkirjan sivuilta, mitä teki ja mitä mietti vaikka tarkalleen 12 vuotta sitten tänään. Vuoden 2009 päiväkirjoihin en ole palannut oikeastaan koskaan. Ne ovat sen verran surullista ja kivuliasta luettavaa.

Kivusta kuitenkin oppii ja kipu kertoo aina jostakin. Opiskelu oli tervanjuontia ja ala oli väärä, sen tajusin aika pian. Valmistuin kuitenkin amk:sta ja hain saman tien yliopistoon. Pääsin ekalla yrittämällä opiskelemaan juuri sitä, mitä halusin. Nyt teen unelmieni työtä toimittajana - ja saan vihdoin maisterinpaperit ulos pian! Löysin myös aikanaan uuden rakkauden, vaikka silloin syksyn 2009 pimeydessä epäilin, pystyisinkö enää ikinä rakastamaan ketään. Enhän edes halunnut ketään muuta, kuin sen paskiaisen, joka kohteli minua huonosti, otti ja jätti. Onneksi tuli päivä, jolloin aivokemiat olivat tasaantuneet ja opin ymmärtämään, etten tarvitse sellaista tyyppiä mihinkään. Meillä oli hetken ajan ihanaa, mutta me emme olleet hyvä match. Emme todellakaan. Sitten minulle avautui tilaa ja halua deittailla ihan erilaisia miehiä. Samalla arvoni parisuhteesta kirkastuivat. En tule ikinä luopumaan omista unelmistani jonkun toisen unelmien takia. En kuulu niihin naisiin, jotka laittavat oman elämänsä ja uransa jäihin ja muuttavat kumppanin työn perässä Kuubaan. Kenenkään muun unelmat eivät ole tärkeämpiä kuin omani. Monesta olen valmis joustamaan ja tinkimään, mutta unelmistani en senttiäkään! Parisuhteessa tietenkin myös muiden arvojen on kohdattava. On hyvä, että ollaan kiinnostuneita samoista asioista, mutta ei liikaa. Missä asutaan ja miten, onko haaveissa perhe? Asuminen on minulle todella tärkeä asia. Sen huomasin jälleen kantapään kautta Turun-vuosina. En lähtisi kumppanin perässä Kuubaan, enkä totta puhuen kovin moneen muuhunkaan paikkaan. Muuttojen on palveltava kummankin tarpeita.

Kriiseistä seuraa todennäköisesti aina jotain hyvää. Kun toinen jättää, voi löytää paljon paremman kumppanin. Niin minäkin löysin. Silti olen edelleen hieman sitoutumiskammoinen. Avioliitot ja asuntolainat eivät houkuttele, biologisista lapsista puhumattakaan. Ehkä jonain päivänä astelen alttarille - tai sitten en. Se ei kuitenkaan juuri nyt ole asia, jota kovasti kelailisin. Paljon tärkeämpää on se, että voi suhteessa hyvin ja on onnellinen.

On hyvä katsoa välillä menneisyyteen ja muistella niitä kivuliaitakin kokemuksia. Ehkä tulevana syksynä avaan kymmenen vuoden takaiset päiväkirjat ja luen silloisen itseni kirjoittamia sydäntäriipiviä vuodatuksia. Samalla voin mielessäni myötätuntoisesti silittää sen 24-vuotiaan naisen oljenvaaleita hiuksia ja sanoa, että kaikki kääntyi paljon paremmaksi.

Kuvilla on eroa n. kymmenen vuotta. Kuka uskoisi, että ylemmässä kuvassa oloni oli surkea? Olin itkenyt silmäni punaisiksi, raihoittunut, tehnyt uuden meikin ja päättänyt lähteä yhden suosikkibändini keikalle yksin. Ilta oli lopulta ihan mukava ja musiikki toi lohtua. Onneksi olen aina osannut tehdä asioita yksin.

Maija

XoX

Ladataan...
What Is Life

Rakastan kirjoja ja lukemista! Viime vuonna lukemieni kirjojen määrä puolittui edelliseen vuoteen nähden. Elämäntilanteeni muuttui: opiskelijaelämä vaihtui täysipäiväiseen työelämään. Kas kummaa, kun aikaa lukea ei ollut enää yhtä paljon kuin ennen. Myös työmatkalukeminen jäi oikeastaan kokonaan pois. Turussa kuljin pääasiassa bussilla yliopistolle ja bussissa istuessa usein luin. Viime vuonna kuljin pyörällä melkein kaikki mahdolliset matkat. Vielä kevättalvella käytin työmatkoihin metroa, mutta koska matkaa kotoa töihin on vain pari pysäkkiä, ei siinä ehtinyt lukea kuin ehkä sivun tai pari. Viime vuonna luin 33 kirjaa, joista useampi oli yli 500 sivuinen. Järkäleitä ei lueta hetkessä, joten sekin vähensi luettujen kirjojen määrää. Mutta eipä se haittaa. Ei se määrä, vaan laatu.

 

Mitkä olivat parhaat lukemani kirjat vuonna 2018?

Vuoden alussa päätin, että luen muusikkojen elämäkertoja. Minun piti lukea niitä muutama alkuvuodesta, mutta vielä kesälläkin kädessäni oli pitkään Ringo Starrin englanninkielinen elämäkerta. Paras lukemistani muusikkoelämäkerroista oli Graeme Thomsonin George Harrison. Kirja on vuodelta 2016, mutta ilmestynyt pokkarina vuotta myöhemmin. Toisin kuin esimerkiksi John Lennonin elämästä, Harrisonin elämästä en tiennyt etukäteen kovinkaan paljon. Kirja valotti erinomaisesti tämän ristiriitaisen miehen elämää. Koskettavinta kirjassa oli Harrisonin henkisyys. Vaikka maallista mammonaa oli kertynyt, Harrison kuului Hare Khrishna-liikkeeseen, vietti pitkiä aikoja Intiassa meditoimassa ja joogaamassa. Se minua tässä kirjassa eniten kiinnostikin. Kiinnostavaa oli myös, että hänen ensimmäinen vaimonsa Pattie Boyd meni myöhemmin naimisiin Harrisonin parhaan ystävän Eric Claptonin kanssa! Boyd on kirjoittanut tästä omat muistelmansa. Ne on ehkä pakko lukea tänä vuonna! Kirjan myötä löysin myös George Harrisonin musiikin, joka kolahti välittömästi. Hänen esikoisalbumistaan tuli mun viime vuoden kuunnelluin levy. Se päätyi myös kestosuosikkieni joukkoon. Lukeminen todella avaa uusia maailmoja! Hyvän kirjan kautta voi saada elämäänsä paitsi oivalluksia, myös paljon muuta hyvää.

Pidin erittäin paljon myös Philip Normanin kirjoittamasta Paul McCartneyn elämäkerrasta (2017) sekä Michael Seth Starrin elämäkerrasta Ringo With a Little Help.

Koska Metallican keikka oli toukokuussa, luin alkuvuodesta kolme bändiä käsittelevää kirjaa. Ne olivat kaikki loistavia! Joel McIverin Metallica sekä Paul Branniganin ja Ian Winwoodin: Syntymä Metallica Kuolema I ja II. Jälkimmäisissä oli myös kutkuttavia tarinoita takahuoneista ja bändäreistä ;)

Aikaisemmin kirjoitin Kirppareiden kuningatar-kirjasta, jonka suorastaan ahmin.

Muita viime vuonna ilmestyneitä lukemiani kirjoja olivat Löydä oma ikigai sekä Kuinka olla piittaamatta paskaakaan. Molemmat olivat lukemisen arvoisia, mutta eivät tarjonneet juuri minulle kovin mullistavaa uutta ajateltavaa. Muutamia erinomaisia pointteja kylläkin.

Elena Ferrante on löytänyt tiensä lempikirjailijoideni joukkoon. Annan korkeat pisteet niin Hylkäämisen päivät-kirjalle kuin Napoli-sarjan kolmannelle osalle. Neljäskin ilmestyi viime vuonna, mutta en ole sitä vielä hankkinut itselleni.

Erityismaininnat saavat vielä Vanessa Kairulahden ja Karolina Kouvolan Helsingin henget (2018), Max Seeckin Mefiston kosketus (2017), Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesä (2016), klassikoista klassikoin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla II (1960), Jennin Räinän ja Vesa Rannan Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä syrjäkyliltä (2017) sekä Robert F. Kennedyn Kohti uutta maailmaa (1967). Viimeisenä mainittua luin Amerikan matkalla Kennedy-suvun maisemissa Cape Codissa ja Bostonissa sekä lennoilla ja Chicagon lentokenttäjunassa. Se teki juuri tämän kirjan lukemisesta erityistä. (Aivan kuin Napoli-sarjan toisen osan lukeminen syyskesällä 2017 Napolissa). Kennedyn esipuhe suomennetussa versiossa on päivätty 20.3.1968. Alle kolme kuukautta myöhemmin hän oli kuollut.

Nyt kohti uutta kirjavuotta! Kahtena vuonna olen osallistunut Helmet:in lukuhaasteeseen ja tänä vuonna aion taas osallistua. Se rytmittää lukemista kivasti ja tulee lukeneeksi kirjoja, joita ei välttämättä normaalisti lukisi. En yritä väkisin lukea haasteen jokaista kohtaa. Esimerkiksi toissa vuonna yritin lukea scifiä/fantasiaa, mutta en kerta kaikkiaan tajunnut siitä maailmasta yhtään mitään :D Jätän suosiolla sellaisen genren muille, joka ei minulle aukea, eikä näin ollen tuota yhtään iloa.

 

Luitko viime vuonna kirjan, joka jäi mieleen? Jos haluat suositella jotain kirjaa ehdottomasti (perusteluineen), kerro kommenttiboxissa!

Hyvää lukuvuotta 2019!

 

-Maija

Ladataan...
What Is Life

Joulukuu. Lahjaostoksia ja lahjatoiveita, korttien kirjoittamista, joululeipomista, joulukatujen avajaisia, joulutoreja, jouluvaloja ja joululauluja. Jokavuotinen ilonlähde vai ahdistus? Minulle jälkimmäinen. Kuulun niihin ihmisiin, joille joulukuu on vuoden raskain kuukausi. On huvittavaa, että ihmiset inhoavat marraskuuta ja sen synkkyyttä ja pimeyttä. Joulukuussa on vielä synkempää! Päivä lyhenee aina talvipäivän seisaukseen asti ja jos lunta ei ole, on todella pimeää. Yleensä joulukuussa on myös paljon töitä, on sitten opiskelija, työssä käyvä tai molempia. Deadlinet paukkuvat ja palautettavia töitä riittää. Pimeyden takia vireystila ei ole paras mahdollinen. Silti pitäisi vain jaksaa olla yhtä tehokas kuin toukokuussa, vaikka mieluummin makaisi sohvalla, söisi suklaata ja katsoisi Frendejä Netflixistä. Kun tähän päälle lisätään kaikki jouluvouhotus, hulina ja hälinä, alkaa oma mitta täyttyä. Haluaisi vaan paeta jonnekin todella kauas ja tulla sieltä takaisin vasta tammikuussa.

Lapsena jouluaatto oli vuoden odotetuin päivä. Jännitettiin ja odotettiin joulupukin (eli Matin, Samin tai Tuomon :D) tuloa. Katsottiin Samu Sirkan joulu tai Metsoloiden joulujakso. Vietiin kynttilät niin ihmisten kuin eläintenkin haudoille. Illalla käytiin joulusaunassa, lähipiiri kokoontui meille ja monet lahjatoiveet toteutuivat. Syötiin pitkän pöydän ääressä ja tunnelma oli aina mahtava. Illalla kävi nukkumaan uusi yöpuku päällä. Joulupäivänä leikittiin ahkerasti uusilla barbeilla ja legoilla. Käytiin laskemassa pulkalla. Tultiin taas sisälle, syötiin ja herkuteltiin, katsottiin joku hyvä elokuva televisiosta. Tapaninpäivänä lähdettiin isovanhempien luo perinteiselle Tapanin ajelulle. Taas pöytä notkui mamman laittamia herkkuja. Aikamoista idylliä, kun näin jälkeenpäin ajattelee. Ihania muistoja.

Vuosien saatossa ydinporukka pieneni, kun isovanhempia kuoli. Lapsukaisista kasvoi aikuisia. Siinä samalla joulun merkitys ainakin omalla kohdalla alkoi haalistua. Lastenlaulut, lapselliset koristeet ja tonttulakit jäivät lapsuuteen, jonne ne kuuluvatkin. Jouluhan on ennen kaikkea lasten juhla. Ehkä siksi aikuiset, jotka vouhottavat joulusta jotenkin epäilyttävät minua. Heillä on oikeus pitää joulusta ja vouhottaa, mutta yhtä lailla joulusta on oikeus olla pitämättä. Sitäpaitsi joulu ei ole kaikille riemujuhlaa. Kaikilla ei ole varaa markkinahumuun, lahjakasoihin tai ylensyöntiin. Sydäntä raastaa se ajatus, että monet lapset eivät saisi ainuttakaan lahjaa ilman hyväntekeväisyyskeräyksiä. Siksi hyväntekeväisyyteen annetut lahjat tai rahalahjoitukset ovat joulun kaikkein tärkein lahja ja teko. Kaikki muu on turhuutta.

Ilmeisesti joulusta pitäisi kaikkien tykätä, sehän on niin ihanaa aikaa! Jos siitä ei pidä, saa pahimmillaan osakseen kummeksuvia katseita tai saa juurta jaksaen selittää, miksi ei pidä. Ihan samalla tavalla kun 15 vuotta sitten sai selittää, miksi ei syö lihaa (tai juo viinaa). Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman kirjoitti aikoinaan Eeva-lehden kolumnissa loistavasti jouluvouhotuksen hulluudesta. Jos juhannuskokot roihuaisivat huhtikuussa automarkettien pihalla ja ihmisille tarjoiltaisiin grillimakkaramaistiaisia, sitä pidettäisiin täysin idioottimaisena touhuna. Ilmeisesti joulukortit ja suklaarasiat lokakuun lopulla eivät ole yhtä idioottimaisia, kun niihin kuitenkin törmää kaupoissa jo pari kuukautta ennen joulua. Miten lokakuu ja joulu liittyvät yhteen? Tai marraskuu ja joulu?

Ihmiset eivät tule samoista asioista onnellisiksi. Miksi joulu olisi jonkinlainen poikkeus? Eihän kukaan voi väkisin pitää mistään. Sitä joko tykkää jostain tai ei. Tunteita ei voi pakottaa.

Tässä blogissa, kuten omassa elämässäni ja arvoissani, hyvinvointi on kantava teema. Olen kantapään kautta oppinut, mitkä asiat lisäävät omaa hyvinvointia ja mitkä eivät. Tiedän, minkälaisiin asioihin laitan energiaani ja osallistun, ja mitkä jätän heti kättelyssä muille. En kaipaa elämääni yhtään mitään ylimääräistä hälinää, hulinaa tai mölinää oli sitten joulu tai juhannus. Kierrän todella kaukaa joulukadut, joulumarkkinat tai kaikki paikat, joissa joululauluja aletaan soittaa marraskuussa. Jos omassa ruokakaupassa joululaulut soivat marraskuussa, annan palautetta välittömästi. Joulumarkkinat ahdistivat minua jo 12-vuotiaana. En altista itseäni ahdistaville asioille, jotka eivät ole pakollisia. Elämässä riittää ahdistavia asioita, jotka on pakko kohdata.

Aikuisenakin on totta kai ollut mukavia jouluja ihan kotimaassa, mutta parhaimmat olen viettänyt alppimaisemissa. Niin aion viettää myös tänä vuonna. Olin marraskuussa työn puolesta tapahtumassa, joka liittyi jouluun. Nainen vieressäni sanoi toiselle, ettei hänellä ollut yhtään jouluinen olo, kun tuli tänne, mutta täällä tuli heti jouluinen fiilis. Taustalla soivat (onneksi) englanninkieliset joululaulut. Tämä katkaisi ns. joulukamelin selän. Mietin, mitä helvettiä edes teen koko tapahtumassa? Illalla kotona varasin lennot.

Pakoon joulua ei ainakaan länsimaissa pääse mihinkään. Eikä se ole tarkoituskaan. Pääasia, että ihminen löytää oman tavan viettää joulua (tai olla viettämättä). Minulle joulu ei ole joulu, jos ei ole lunta. Viime vuonna kävi niin ihanasti, että joulu oli valkoinen kotimaassakin ja lunta oli etelässäkin niin paljon, että pääsi hiihtämään. Tänä jouluna hiihdän kaupungissa, jonka sijainti on Euroopan korkein. Todellinen korkean paikan leiri siis, saa nähdä miten paljon ladulla puhalluttaa! :D Rakastan alppikylien tunnelmaa ja rauhaa. Edellinen joulumatka Saksan ja Itävallan kautta Pohjois-Italiaan on yksi elämäni parhaimmista. Siinä suorastaan sielu hyrisi tyytyväisyydestä, kun todella vaikean vuoden jälkeen pääsi upeisiin alppimaisemiin hiihtämään ja nauttimaan kaikesta.

Kannustan siis kaikkia miettimään, mikä tuottaa iloa ja hyvinvointia elämään, mistä asioista tulee onnelliseksi ja mitkä tuottavat vain ahdistusta ja huonoa mieltä. Kun tuntee itsensä, ei tarvitse laittaa rumia poronsarvia päähän, soitattaa jouluradiota ja leikkiä, että laatikot maistuvat. Jos perinteinen joulu on sinun juttusi, se on mahtavaa! Älä kuitenkaan tuputa joulun ilosanomaa kaikille, vaan anna jokaisen elää tavallaan. Tämä yhteiskunta kun pakottaa meidät kaikki muutenkin sietämään jouluvouhotusta, joululauluja ja valonsaastetta. Kuten Eros Ramazzotti laulaa, Buon natale (se vuoi), hyvää joulua (jos niin haluat).

Maija

XOX

Pages