Iso Omena – Isohko Pettymys
Terveiset jetlagiselta USA:n matkaajalta. Vielä torstai-iltapäivällä kuljin New Yorkin katuja ja nyt on aivan ihanaa kulkea jälleen Helsingin puolityhjiä katuja. Mitä vähemmän ihmisiä, sitä parempi!
Olimme puolisoni kanssa 2,5 viikon kiertomatkalla USA:n itärannikolla. Sitä ennen teimme stopoverin Islantiin. Itärannikon kierros oli ollut haaveissamme pitkään. Itärannikolta teimme myös kolmen päivän pyrähdyksen keskilänteen Chicagoon, josta lensimme matkamme vikaan kohteeseen New Yorkiin. Olen ehkä jotenkin outo, koska Nykiä odotin kaikista matkamme kohteista vähiten. Paljon enemmän odotin Cape Codiin, Martha’s Vineyardiin ja Bostoniin päästyä. Ja ne olivatkin kaikki aivan huippupaikkoja!
New York sen sijaan ei ollut.
Enkä nyt tarkoita sitä, että Nyki olisi ollut jokin elämää suurempi pettymys tai että se olisi jollain tavalla pilannut matkaa. Ei sinne päinkään! Matka oli kaiken kaikkiaan niin mahtava ja onnistunut, että pitihän siihen yksi pettymys mahtua. New York ei vain ollut minun paikka, that’s all.
New Yorkissa oli minun makuun aivan liikaa turisteja, likaa, meteliä, tavaraa, tympeyttä ja liian pitkät välimatkat joka paikkaan. Jonottaminen, tunkeminen ja ihmisten väistely olivat myös ärsyttäviä asioita. Uuvuttava kaupunki. Tätä kaupunkia varten olisi tarvittu energiaa, eikä sitä matkan viitenä viimeisenä päivänä ollut enää liikaa. Jo ennen matkaa arvelin, että jossain vaiheessa iskee matkaväsymys. Nykissä se sitten tapahtui.
Ehkä ärsyttävin asia Nykissä oli turistien määrä. Aloitimme kaupunkiin tutustumisen Manhattanin eteläkärjestä. Ensimmäinen turistirysä, jonka ohitimme hyvin nopeasti oli Wallstreet ja sen kuuluisa Charging Bull. Tuskin missään päin maailmaa härän pallit kiinnostavat yhtä paljon! :D Saati, että mikään pronssipatsas yhtään missään vetäisi näin suuria turistimassoja luokseen.
Manhattanin eteläkärkeen menimme Groud Zeron takia. Ensin saavuimme Liberty Parkiin ja siitä rappuset alas viereiselle National September 11 Memorialle eli siis kahden tuhoutuneen tornin paikalla olleelle muistomerkille, joissa vesi virtaa seinämiä pitkin pohjaan asti. Reunoille on kaiverrettu iskuissa ja pelastustöissä menehtyneiden nimiä. Tämä paikka hiljensi ja kosketti. Suosittelen kokemaan paikan, jos kaupungissa vierailet. Ainoa asia, mikä ihmetytti oli selfiet. Jos Mauno Koiviston haudan kanssa otettiin selfieitä, niin miksipä niitä ei otettaisi myös muilla hautausmailla. Koska sehän WTC:n rauniot on, iso hautausmaa. Tällä paikalla kuoli 2606 ihmistä, joista palomiehiä 343. Toivoisin, että ihmisillä olisi jonkinlainen järki tallella tämän älyttömän selfie-kulttuurin kanssa. Ovatko hautausmaat tai kuolleiden muistomerkit todella paikkoja, joissa on hyvien tapojen mukaista ottaa selfieitä? Nyt ihmiset järki käteen!
Jälkeen päin luin lisää kaksoistorneista. Tiesittekö, että kiinteistöspekulantti Harry Silverstein vuokrasi tornit 3,2 miljardilla dollarilla 99 vuodeksi viisi kuukautta ennen niiden tuhoa. Hän myös vakuutti ne terroristi-iskujen varalta. Iskujen jälkeen Silverstein vaati vakuutusyhtiöltä kaksinkertaiset korvaukset, koska torneihin kohdistui kaksi erillistä iskua. Vakuutuskorvauksia hän sai 4,55 miljardin dollarin edestä. Väkisinkin herää kysymys, voiko vuokraamisen ajoitus olla sattumaa…? Noh, salaliittoteoriat sikseen.
Eräänä aamuna katselin televisiota hotellihuoneessa. Vielä 17 vuotta iskujen jälkeen tv:ssä pyörii mainos, jossa kehotetaan Etelä-Manhattanin alueella iskujen aikana ja niiden jälkeen työskennelleitä tai asuneita ihmisiä soittamaan tiettyyn numeroon, koska he saattavat olla oikeutettuja korvauksiin. Mainoksessa viitattiin siis iskujen takia syöpään sairastuneisiin ihmisiin, sillä heitä on paljon. Manhattanin eteläkärjessä oli iskujen jälkeen ties mitä myrkkyjä kaikkialla, joille ihmiset altistuivat.
Sitten Brooklyn Bridgelle, joka oli upea! Harmi vain, että selfieitä ottavat turistit pilaavat tämän sillan ja ovat myös vaaraksi ollessaan road blockeja keskellä jalankulkukäytävää. Siltaa kulkiessa Brooklynistä kohti Manhattania joutui jatkuvasti kiertämään pyörätien puolelta, jotta pääsi ohittamaan nämä loputtomat oman naamansa ikuistajat. Erääseen kuvaan todennäköisesti tallentui minun keskisormeni, niin pahasti otti pannuun koko kuvaustouhu! Siksipä en tähän postaukseen laita kuvan kuvaa Brooklyn Bridgestä, enkä sitä yhtä kuvaa, jonka Ground Zerosta otin. Arjen mindfullnesia on se, että edes joskus jättää puhelimen taskuun ja keskittyy siihen, mitä näkee ja kokee ilman, että sitä täytyy koko ajan tallentaa (tästä voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa). Brooklyn Bridgeltä kun on sen verran upeat näkymät joka suuntaan, että ehkä kannattaisi keskittyä olennaiseen.
Jos New Yorkissa ei olisi Central Parkia, se olisi suorastaan helvetillinen kaupunki. Oli uskomatonta, miten hyvin puisto blokkasi kaupungin hälinän ja äänet pois. Ymmärrän hyvin, miksi John Lennon viihtyi puistossa. Siksi hänen muistopuistonsa Strawberry Fields siellä sijaitseekin, aivan hänen viimeiseksi jääneen kodin eli Dakota Buildingin vieressä. Strawberry Fields muuten oli hiljaista aluetta. Kyltit kehottivat vierailijoita olemaan hiljaa. Imagine-muistolaatan luona kuhisi ihmisiä, kun saavuimme mansikkamaalle, mutta sen kierrettyämme laatan ympärillä ei ollut ketään <3.
Nykissä panin merkille ihmisten tympeyden. Ilmapiiri Chicagossa – ja etenkin Bostonissa oli aivan tyystin erilainen. Sitä ystävällisyyden määrää! Luovutetaan oma paikka baaritiskillä meille heti, että pääsemme istumaan vierekkäin, heitetään hyvää läppää tuntemattomille…aivan mahtavaa! Nykissä kohtasin muistaakseni peräti kaksi asiakaspalvelijaa, jotka olivat ystävällisiä. Toinen heistä oli tarjoilija, jonka hymy oli jo niin leveä, että liekö ottanut jonkinmoisia ”onnellisuuspillereitä” ennen töihin tuloa. Kun sovitin farkkuja eräässä liikkeessä ja halusin yhdestä kokeilemastani mallista vielä mustan version, sen hakeminen tuntui olevan jotenkin niin vastenmielinen tehtävä. Onneksi ihminen voi aina äänestää kukkarollaan. Jos palvelu on surkeaa, en jätä sellaiseen liikkeeseen dollarin dollaria, vaan etsin farkkuni muualta. Toisaalta, kyllä minäkin aivan varmasti väsyisin megalomaanisen turistivirran palvelemiseen, joka ei kaupungissa hiljene koskaan. Kaikki turistit kun eivät ole sieltä fiksuimmasta päästä. Siinä mielessä tympeyden ymmärtää, mutta eihän se kivalta tunnu. Palveluala on raskas ala, tiedän sen kokemuksesta.
Paljon tuli viiden päivän aikana nähtyä, mutta paljon jäi näkemättä, kuten MoMa ja Met. Taide-elämykset jääköön siis ensi kertaan. Haluan kyllä kaupunkiin joskus uudelleen, mutta en pelkästään Nykiin. Nyt olen todella iloinen, etten sellaista matkaa koskaan tehnyt. Uuden Englannin kohteiden kiertäminen kiinnosti minua aina enemmän, kuin New York. Tämä matka todisti, että niin sen kuuluikin mennä.
Kun hotellin autonkuljettaja ajoi meidät torstai-iltana JFK:n lentokentälle ja Manhattanin humu jäi taakse, tuntui jotenkin niin paljon paremmalta. Ulkona näki kauniita puutaloja, luontoa, ostareita. Siis sitä aitoa Amerikkaa. Sitä, mitä olimme nähneet koko matkan ajan ennen New Yorkin kiehuvaan kuplaan saapumista. Siltä kaupunki minusta tuntui, jotenkin irralliselta kuplalta maassa nimeltä Pohjois-Amerikka. Se Oikea Amerikka on muualla.
Yksi huippujuttu Nykissä olivat vintage-liikkeet ja Thrift storet eli kirpparit tai second handit. Niistä oma postauksensa tulossa pian. Stay tuned!
Oletko käynyt New Yorkissa? Mitä pidit? Kun olen aiheesta nyt eri ihmisten kanssa puhunut, kaupunki jakaa mielipiteet. Toiset rakastaa, toiset eivät tosiaankaan.
Later!
Love,
Maija