Vapaaehtoinen lapsettomuus on myös surullinen asia – se rikkoo hyvänkin parisuhteen jos halut eivät kohtaa
Eilen oli sateisen masentava ja harmaa päivä. 35-vuotispäiväni lähestyessä kävelin viisivuosittaiseen papa-kokeeseen Kalasataman terveysasemalle. Gynellä käynti on joka kerta yhtä kamalaa, vaikka tiedostaakin, että se on omaksi parhaaksi. Käyntiä merkityksellisempää olivat ajatukset päässäni, kun kävelin sieltä kotiin. Satoi. Sörnäisten rantatiellä autot roiskuttivat sadevettä jalankulkijoiden päälle, varsinkin jos käveli liian reunassa.
Kävellessä mietin sitä naista, tai pitäisikö sanoa tyttöä, joka 25-vuotiaana ekan kerran kutsuttiin seulontoihin. Silloin ei tarvinnut miettiä mahdollista lasten hankintaa, silloin ei ollut edes kumppania näköpiirissä, olinhan juuri tullut jätetyksi. Vielä viisi vuotta sitten Turussakaan samoissa seulonnoissa ei tarvinnut miettiä syntyjä syviä. Käynti oli tavallisena kevättalven torstaina luentojen välissä. Käynnin jälkeen tapasin italialaisen tandem-kurssiparini ja harjoittelimme yhdessä suomea ja italiaa. Mutta eilen, herran vuonna 2019, alle kuukautta vailla 35-vuotiaana ajatukseni täytti suru. Teki mieli itkeä jo kotimatkalla, mutta säästin kyyneleeni vasta kotiin.
Tämä kirjoitus on tähän mennessä blogini henkilökohtaisin. Koska vapaaehtoisesta lapsettomuudesta on ainakin viimeiset kaksi vuotta puhuttu ja kirjoitettu paljon ja syntyvyyden laskua ihmetelty, kirjoitukseni sopii tähän aikaan hyvin. Niin moni muu miettii samoja asioita, kuin minä.
Minä olen vapaaehtoisesti lapseton nainen. Elämässäni on ollut ihania ja upeita miehiä, mutta yhdenkään kanssa en ole halunnut lisääntyä. Olen kyllä joskus leikkinyt ajatuksella siitä, minkälainen joku olisi isänä tai minkälainen minä olisin äitinä, minkälaista elämä olisi pienen lapsen kanssa. Varmaankin aika normaalia pohdintaa, haluaa lapsen tai ei.
Minut erottaa ns. tavallisesta vapaaehtoisesti lapsettomasta naisesta se, että voisin mielelläni olla äiti adoptiolapselle. Maailma on jo täynnä väkeä, täynnä lapsia, joilla ei ole ketään tai mitään. Jos edes yhdelle tällaiselle lapselle voisi antaa kodin, olisin tehnyt tässä elämässä jotain todella hyvää. Ongelma vain on ollut se, ettei kukaan ole tähän mennessä halunnut adoptoida kanssani. Adoptoida voi toki yksinkin, mutta yksinhuoltajan rooli on rankka. Sillä ei varmaankaan ole ihan hirveästi eroa, onko biologisen vai adoptiolapsen yksinhuoltaja.
Eilen minua itketti se, että yksi ovi elämässäni on pikkuhiljaa sulkeutumassa. Kun nainen täyttää 35 vuotta, hedelmällisyystasot romahtavat. Oven sulkeutuminen ei sinällään sureta, toki se surettaa, että aika kuluu niin nopeasti. Yhtäkkiä ollaan isojen kysymysten äärellä ja päätöksiä pitäisi tehdä. Minua surettaa se, että hyväkin parisuhde joutaa roskakoriin, jos toinen haluaa lapsen ja toinen ei.
Eräs deittini yli 10 vuoden takaa sanoi minulle aikoinaan, että ”sä et saa miestä, jos sä et halua lasta”. Kommentti on tietenkin typerä, mutta mieleeni se jäi. (Lieneekö jonkinlaista kohtalon ivaa, että kyseinen mies on nykyisin isä ja lapsella on sama syntymäpäivä kuin minulla.) Muutamalta muultakin mieheltä olen kuullut vähän vastaavaa, mutta olen jättänyt nämä kommentit omaan arvoonsa. Kun vapaaehtoinen lapsettomuus on lisääntynyt ja Suomen synnytysluvut ovat pula-ajan tasoa, lienee olemassa myös suunnilleen ikäisiäni miehiä, jotka eivät halua lapsia?
Vapaaehtoinen lapsettomuus on aihe, josta ei ainakaan oman kokemuksen valossa kannata avautua ihan kenelle tahansa. Typerin ja loukkaavin kommentti, jonka olen saanut on kuulunut, että sinun pitäisi vain alkaa herätellä halua saada oma lapsi. Miten sellaista voi alkaa yhtäkkiä haluamalla haluta, jota ei ole kolmeenkymmeneenviiteen ikävuoteen mennessä halunnut? Kaikkeen tekemiseen tosiaan pitää löytyä halu, motivaatio. On kyseessä sitten laihtuminen, uuden työpaikan saaminen tai kumppanin löytyminen. Tarvitaan halua, tahtotilaa. Minulle on täysin käsittämätön asia, että jotain asiaa, varsinkin niin suurta ja elämänmullistavaa kuin biologisen lapsen saamista, pitäisi väkisin alkaa haluta! Koen vahvasti niin, että haluttomuus saada omaa lasta on minussa syvällä. Se on osa minua, ihan samalla tavalla kuin jollekin toiselle osa itseä on aina ollut halu saada jonain päivänä lapsi. Haluttomuus kertoo jotain minusta. Siihen on syynsä, että minä en halua synnyttää uutta elämää. Ehkä minulle on täällä maan päällä joku toinen tehtävä. En voi valehdella itselleni ja tai esittää muuta kuin olen.
Monesti olen kuullut lauseen ”kyllä se mieli vielä muuttuu”. Se on totta siinä mielessä, että elämässä vain harvoin, jos koskaan kannattaa katoilta julistaa, että minä en koskaan tee/halua sitä ja tätä. Omalla kohdallani ainoana oljenkortena pidän aikaa neljänkympin jälkeen. Sitä aikaa, kun lapsen saaminen ei ole enää biologisesti mahdollista. Toisaalta, kuinka todennäköistä sekään on, että siinä reilun viiden vuoden kuluttua haluaisinkin biologisen lapsen? Paljon tarvitsisi muuttua, tai sitten pitäisi jotenkin seota täysin :D
Jos jään yksin vailla miestä ja lasta, pitää muistaa, ettei tässä maailmassa koskaan ole yksin niin kauan, kun on samanhenkistä seuraa, ystäviä, tuttavia, samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Vapaaehtoisesti lapsettomien porukka kasvaa kasvamistaan. Viime vuonna, kuukausi ennen muuttoa Turusta Helsinkiin, kävin Vapaaehtoisesti lapsettomat ry:n tapaamisessa. Eräässä Turun keskustan baarissa tapasin viisi fiksua ja hienoa, vapaaehtoisesti lapsetonta naista. Meillä oli todella hyvät keskustelut ja sain tapaamisesta valtavasti energiaa. Onnekseni minulla on myös läheisiä ystäviä, jotka eivät lapsia tule hankkimaan. Niitä ihmisiä, joiden takki ei yhtäkkiä käänny. Voimaa saa myös useiden julkkisnaisten ja miesten tarinoista. Oprah Winfrey, Jennifer Aniston ja Cameron Diaz ovat lapsettomia naisia. Oprah on sanonut, että hänestä olisi luultavasti tullut niin huono äiti, että hänen lapsensa olisivat menneet johonkin Oprahin keskusteluohjelman kaltaiseen ohjelmaan tilittämään tuntojaan äidistään ja huonosta lapsuudestaan :D
Juorulehdet ovat vuosikausia mässäilleet Jennifer Anistonin avioliitoilla ja mahdollisilla raskauksilla. Onko hän raskaana, eikö hän olekaan? Miksei hän vieläkään ole raskaana? Aniston on rikas, kaunis, hauska, tyylikäs ja upea näyttelijä. Hollywoodin kermaa. Frendien ihana Rachel, joka jää television historiaan. Mihin siinä yhtälössä enää lasta tarvitsisi? Mitä lisäarvoa se voisi tuoda?
Metallican ex-basisti, muusikko ja kuvataitelija Jason Newsted on lapseton mies. Hän on sanonut, että musiikki on hänen lapsensa. Juuri näin. Kun ihmisellä on kutsumus ja intohimo, se on voimakas elämää ajava voima. Kutsumus täyttää elämän, elämä on hyvää sellaisenaan, eikä siitä puutu mitään.
Minä harjoitan mindfulness-meditaatiota joka päivä. Keväällä eräässä harjoituksessa piti kuvitella, minkälaista elämä on sitten, kun on 90-vuotias. Missä olen, mitä näen, mitä ympärilläni on? Näin itseni istumassa maalla, lapsuudenkotini pihalla. Pihalla kanssani oli koira. Olin hyvissä voimissa. Sen verran pystyin näkemään.En nähnyt pihalla juoksevia lapsenlapsia, en liioin miestä (miehet kuolevat nuorempina ;) ).
Minulla on nykyisessä elämässäni intohimo, kutsumus. Se on kirjoittaminen. Haluan kirjoittaa työkseni, se on minua eteenpäin ajava voima. Haluan myös matkustaa, olla muita ihmisiä kohtaan kiltti ja ystävällinen. Haluaisin auttaa ihmisiä. Haluan olla hyvä ystävä ystävilleni, hyvä tytär ja sisko. Hyvä kumppani. Hyvä emäntä koiralle. Mielelläni olisin myös täti jonain päivänä. Haluan tavata mahdollisimman paljon erilaisia ihmisiä ja kuulla ja tallentaa heidän tarinoitaan. On paljon asioita, joita haluan oppia. Ja jakaa oppia muille. En koe, että minulta puuttuisi mitään, vaikka jäisin lapsettomaksi.
Kuvat ovat viime viikonlopulta Sipoonkorvesta. Niin ihanaa, että 23 minuutin automatkan jälkeen olet keskellä vehreää maalaismaisemaa, metsiä ja kallioita. Tänä syksynä olen potenut kovaa kaukokaipuuta. Uusi Englanti viime syksynä oli niin vahva kokemus ja pitkäaikaisen haaveen toteutuma, että mulle jäi palava halu takaisin New Hampshiren metsiin ja silloille, jokien varsiin ruskaa ihailemaan. Eilen kotiin tullessani itkin itkuni, pyyhin kyyneleet ja ihailin somessa kuvia aihetunnisteilla #leafpeeping ja #fallfoliage. Jonain syksynä aion viettää Uudessa Englannissa monta viikkoa ja juopua pökerryttävän kauniista ruskamaisemista. Siinäkin taas intohimoa ja tavoitetta elämään.
Love,
Maija
XO