Paastonaika alkoi – miten paastota turhasta ruoasta ja turhista asioista
Viime viikon laskiaistiistaina ei tarvinnut laskea mäkeä ainakaan Etelä-Suomessa, valitettavasti. Paastonaika alkoi kuitenkin normaalisti seuraavana päivänä eli Tuhkakeskiviikkona. Päivä on saanut nimensä paastoon liittyvästä tuhkan sirottelusta pään päälle. Se on katumuksen ja parannuksen vertauskuva. Perinteisesti paasto kestää 40 päivää, eivätkä sunnuntait ole paastopäiviä.
Viime vuonna joogaopettajani kysyi erään tunnin aluksi, onko kukaan paastolla. Vain yksi käsi nousi. Paastoaja kertoi kokemuksistaan ja ajatus paastosta jäi itämään mieleeni. Olen jokaikinen vuosi pääsiäiseen kestävällä suklaapaastolla heti joulunpyhien jälkeen, niin tänäkin vuonna. Tänä vuonna halusin kuitenkin paastota muustakin. Mietin pitkään, mitä se muu voisi olla. Tulin siihen tulokseen, että paastoan kaikesta turhasta ruokavaliossani, eritoten sokerista. Paastoan myös muista turhista asioista. Olen saanut kuukauden sisään kokea aivan tarpeeksi sukudraamaa, joten nyt saa riittää. Kerta kaikkiaan käännän selkäni kaikenlaiselle draamalle, jos sitä jossain haistan. En hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, jotka tuovat draamaa mukanaan. Aion myös paastota turhasta arvostelusta. Arvosteleminen on paikallaan vain silloin kun joku on oikeasti toiminut tai sanonut väärin, muuten siinä ei ole mieltä. Arvosteleminen on negatiivista ja negatiivisuutta kylvämällä saa sitä myös osakseen lisää.
Mitä ruokaan tulee, aion yksinkertaisesti paastota sokerista. Kuvissa näkyy isoäitini 90-vuotisjuhlakakkua viime viikolta. Sitä nautin tiistaina, hänen virallisena syntymäpäivänään, laskiaispullien sijaan. Keskiviikkona alkoi sokeriton, tai siis mahdollisimman vähäsokerinen 40 päivän ajanjakso. Sokerin lisäksi olen rajannut pois myös kaikenlaisen muun turhan ruoan, jota ilman ihminen voi aivan hyvin olla. En esimerkiksi aio syödä ns.roskaruokaa ollenkaan (normaalistikin syön sitä hyvin harvoin). Perinteisesti paastonaikaan kuuluu lihattomuus. En ole syönyt lihaa joulukuun 2002 jälkeen, enkä enää koskaan aio syödäkään. Olen ollut pescovegetaristi koko aikuisikäni ja olen siitä erittäin ylpeä.
Vaikka sunnuntaita ei lasketa paastopäiviksi, se ei silti tarkoita, että herkuttelisin sunnuntaisin pizzalla ja mättäisin kakkua päälle. Ei. Tämä paasto otetaan tosissaan. Jos oikein paha hetki tulee, suon itselleni ”mäkihyppääjän annoksen” pullaa eli lähes läpinäkyvän siivun pitkosta. Myös kuivatut hedelmät sallin itselleni. Muuten aion laittaa itseni todelliseen testiin. Jokin osa minussa haluaisi vetää paastoajan kunnon askeesissa, mutta ehkä kohtuus on parempi tie. Tiedän kokemuksesta, etteivät ääripäät toimi. Jos kieltää itseltään kaiken, repsahduksesta tulee megalomaanisen hirveä morkkis. Katumusta ei pidä viedä ihan niin nextille levelille. Kirkon sivuilla puhutaankin ruokailutottumusten ja muiden elintapojen yksinkertaistamisesta. Se on juuri sitä, mitä haluan tehdä.
Paastonajan suurin koetinkivi tulee todennäköisesti olemaan pms, joka pian kolkuttelee ovella. Tiedän, että minulle nousee silloin herkkuhimo. Keho huutaa sokeria. Viimeksi se huusi myös suklaata, mutta pääsin sen yli. Aion taistella himojani vastaan, koska tiedän, miten ikävä fiilis siitä tulee, jos antautuu houkutuksille.
Entäpä sitten arvostelusta paastoaminen? Arvostelun kamaluuteen aina jotenkin havahtuu, kun sen kuulee jonkun muun suusta. Lehtitalossa kuuntelin joskus hieman ihmeissäni tiettyjen julkisuudesta tuttujen ihmisten arvostelua. On aika erikoista, että tietyiltä ihmisiltä pyydetään haastatteluja, he antavat kallista aikaansa toimittajan tapaamiseen ja kuvauksiin, heidän kasvoillaan myydään lehtiä, mutta sen jälkeen alkaa arvostelu. On vaikeita tyyppejä ja sitten on niitä, joiden kanssa ei ole mitään ongelmaa, mutta silti pitää arvostella. Onko se kateutta vai puhdasta ilkeyttä, oman egon pönkitystä jonkun toisen kustannuksella? Kukaan ei voi nostattaa itseään tekemällä pilkkaa toisista. Luulisi aikuisten ihmisten olevan siitä tietoisia.
Best-seller kirjailija Gabrielle Bernstein on kirjoittanut kirjan Judgement Detox (2018). Hän kehottaa kysymään itseltään ja miettimään seuraaviin kysymyksiin viisi eri asiaa:
- Ketä tai mitä arvostelen?
- Miltä tämä arvostelu tuntuu minussa?
- Miksi tunnen, että minulla on oikeus arvostella?
- Mikä tapahtuma tai hetki omassa elämässä sai minut tuntemaan, että arvosteleminen on oikeutettua?
Näihin kysymyksiin on hyvä palata silloin, jos oikein tekee mieli antaa täyslaidallinen arvostelua jotain ihmistä tai tahoa kohtaan. Asiasta saa sanoa. Turhasta ei pitäisi avata suutaan.
Paastoon liittyy ennen kaikkea katumus. Ev.lut. kirkon mukaan ”Ihminen katuu syntejään ja kiintymistään tähän maailmaan sekä haluaa palata täyttämään Jumalan tahdon”. Ja: ” Ihminen pyrkii myös kasvamaan yhä vastuullisempaan elämäntapaan ja luopumaan omastaan hädänalaisten hyväksi”. Nämä molemmat kuulostavat myös erittäin hyviltä tavoitteilta. Tähän maailmaan kiintymisen minä ymmärrän esimerkiksi materialistisuutena. Tänä vuonna en ole (toistaiseksi) ostanut mitään isompaa, eikä shoppailu tietenkään sovi paastonaikaan. Ostoslistallani on tällä hetkellä pari kirjaa, jotka haluan omakseni, ei oikeastaan muuta. Juuri nyt en himoitse ainuttakaan uutta vaatetta, en kenkäparia, enkä laukkua. Ja niin saa ollakin. Koronaviruksen takia ei tee mieli matkustaa mihinkään. Ihana tunne, kun on tyytyväinen siihen, mitä on.
Täällä blogissa tulen kertomaan matkan varrella, miten paasto sujuu, mikä siinä on ollut helppoa, mikä vaikeaa. Stay tuned! :)
Love,
Maija
XO