Huonoja, tylsiä ja muuten kehnoja kirjoja viime vuodelta

Hei pitkästä aikaa ja hyvää uudenkarheaa vuotta 2023! Edellisestä postauksesta on kulunut melkein viisi kuukautta. Postauksien aiheita kyllä olisi, mutta enpä ole saanut tänne mitään kirjoitettua liian pitkään aikaan. Menneessä syksyssä oli paljon hyvää, mutta myös kuormittavia ja stressaavia vaiheita alkaen terveyshuolista. Mielen päällä on painaviakin aiheita, joista haluaisin kirjoittaa. Mutta se, miten kirjoittaa terveydestä, huonosta johtamisesta jne. hakee vielä muotoaan. Juuri nyt haluan kuitenkin käsitellä vuonna 2022 lukemiani kirjoja – ja tällä kertaa niitä, jotka eivät olleet erityisen hyviä tai kiinnostavia.

Viihteellinen romaani, jolta odotin paljon oli Emmy Abrahamsonin Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista. Tässä teoksessa kiinnosti tietenkin se, miten joku voi rakastua puistojen mieheen, miten sellainen suhde edes alkaa? Ja varsinkin, kun Abrahamsonille on sattunut niin oikeassa elämässä. Minua kirjassa kiinnosti myös erityisesti se, että romaani sijoittuu Wieniin, itselleni rakkaaseen kaupunkiin, jossa kerran asuin häviävän lyhyen ajan.

Tarina alkoi koukuttavasti, siinä oli hauskoja faktoja Itävallasta, minulle tärkeästä maasta. Tarina sai myös nauramaan ääneen, mutta valitettavasti lässähti melko pian. En tiedä kuinka tarkkaan romaani seuraa kirjailijan oman elämän tapahtumia, mutta lopulta se ei ollut kovin kiinnostava. Itse olisin kehitellyt juonta toiseen suuntaan ja jättänyt erään sivuja vieneen käänteen kirjoittamatta, tai ainakin muokannut sitä kiinnostavammaksi. Missään nimessä kirja ei ollut kokonaisuudessaan huono, sillä viihdytti itseään kesällä pihakoivun alla lukien, mutta lopulta tarinasta jäi olo, että ai, näin heppoinen teos on läpäissyt kustantajan seulan ja tästä tehdään elokuva! Leffakässäriä on kyllä pakko hioa paremmaksi.

Pyysin vuosi sitten joulukuussa joululahjaksi Donna Freitasin romaania Rose Napolitanon yhdeksän elämää. Takakannen perusteella tarina vaikutti todella kolahtavan. ”Rose Napolitano riitelee miehensä kanssa. Naimisiin mennessään he olivat yhtä mieltä siitä, etteivät halua lapsia, mutta nyt Luke on muuttanut mielensä. Kiista päättyy, ja niin päättyy avioliittokin. Mutta sitten Rose ja Luke riitelevät – uudestaan. Tällä kertaa tilanne menee hieman toisin, ja niin käy myös Rosen tulevaisuudelle.”

Kyseessä on siis Sliding Doors -eloluvan henkinen tarina, jossa kahden erilaisen mahdollisen maailman sijaan onkin yhdeksän erilaista, mahdollista maailmaa.

Tämä romaani kiinnosti erityisesti siksi, että siinä käsiteltiin ristiin meneviä haluja lapsen hankkimisen suhteen, mikä on tuttua myös itselleni elävästä elämästä. Tämä taitaa olla peräti ensimmäinen kerta, kun törmään aiheeseen kaunokirjallisuudessa. Siksi odotinkin tarinalta paljon, selvästikin liian paljon, sillä petyin. Kirja ei imaissut kunnolla mukaansa. Olin lukenut ehkä vain 30 sivua ja olin lähellä luovuttaa. Olin luovuttamassa uudelleen, kun olin lukenut kirjasta jo yli puolet. Freitasin tavassa sanoittaa tarinaansa ei ollut juuri mitään kiinnostavaa. Ei kielellistä ilotulitusta, ei edes kovin kiinnostavia käänteitä paria Roselle tapahtunutta asiaa lukuun ottamatta. Loppua kohti eräät Rosen maailmat saivat toki tummempia ja syvempiä sävyjä ja se toi lisää kiinnostavuutta ja koskettavuutta.

Eräässä Rosen elämässä oli mielestäni täysin epärealistinen kohtaus. Jos yhdetkään appivanhempikokelaat (niitä ei ole monta) olisivat ikinä kohdelleet minua tavalla, jolla Rosea kohdeltiin tarinassa, olisin yksinkertaisesti poistunut paikalta, enkä tavannut heitä enää koskaan!

Lopun kiitoksissa Donna Freitas kiittää naisia, jotka eivät milloinkaan halunneet lapsia ja jotka yhteiskunta ja kulttuuri ovat saaneet tuntemaan itsensä rikkinäisiksi ja muita huonommiksi. Hän toivoo, että on voinut tehdä näkyväksi vapaaehtoisesti lapsettomien kokemuksia. Mielestäni aihetta käsiteltiin romaanissa kuitenkin liian pinnallisesti. Kyllä viihteeksi luokiteltavassa tarinassakin voi olla enemmän syvyyttä kepeyden rinnalla, se juurikin tekisi siitä kiinnostavaa. Epäilen pinnallisuuden syyksi sitä, ettei vapaaehtoinen lapsettomuus välttämättä ole ollut Yhdysvalloissa yhtä paljon esillä kuin Suomessa ja muualla Euroopassa syntyvyyslukujen laskiessa. Yhdysvallat on täynnä osavaltioita, joissa termiä vapaaehtoinen lapsettomuus tuskin edes tunnetaan.

Muita kehnoja/kesken jääneitä:

Marko Pulkkisen Syntax Error. Jätin kesken. Ei vain pystynyt lukemaan tätä loppuun. Onko tämä muka hauskaa ja jos, niin kenen mielestä? Miksi tämä tekele on kustannettu?

Viime vuonna, kuten yleensä joka vuosi, aloitan muutaman kirjan, mutta jätän ne kesken. Joskus ajankohta ei vain ole kirjalle oikea, joskus teos ei nappaa mukaansa ollenkaan tai joku siinä vain tökkii. Muistan jättäneeni viime vuonna useamman kirjan kesken ja yksi niistä oli Emmanuelle II. Ensimmäisen osan, eroottisen kirjallisuuden klassikon viimeisen neljänneksen luin ”pikakelauksella” loppuun. Huh! Sen mitä jatko-osasta luin, oli se edeltäjäänsä paljon pahempi :D

Mitä huonoa/epäkiinnostavaa/ei-mukaansa tempaavaa sinä luit viime vuonna?

Love,

Maija

XO