Käyttäisitkö säästösi, jotta pääsisit ulkomaille panemaan?
Otsikko kuulostaa rajulta ja on tahallaan provosoiva. Se liittyy kuitenkin juuri lukemaani Riikka Suomisen kirjaan Suhteellisen vapaata, joka ilmestyi noin vuosi sitten. Romaanissa päähenkilö Klaara tosiaan käyttää säästönsä siihen, että pääsee matkustamaan Köpikseen tapaamaan uudelleen aiemmalla reissulla junassa kohtaamaansa kiehtovaa ja kiihottavaa Marcoa. Toivon todella, että tämän fiktiivisen hahmon ihan kaikki säästöt eivät uponneet tällaiseen hedonismiin! (Toki hän auttoi samalla reissulla kaupungista pian pois muuttavaa ystäväänsä pakkaamaan, joten ihan pelkkä ”seksimatka” se ei ollut).
Suomisen kirja oli luultavasti yksi viime vuoden puhutuimmista. Vihdoinkin joku puhui ääneen pitkän parisuhteen kahleista ja tylsyydestä, naisten kasvavasta haluttomuudesta pitkissä suhteissa ja uskottomuuden houkutuksesta. Nämä teemat luultavasti koskettavat edes jollain tavalla melkein jokaista, joka on joskus ollut pitkässä parisuhteessa.
Kirja herätti paljon tunteita sitä lukiessa. Se se sai ihastumaan (tämä tarina todella vetää!, Vihdoinkin näistä vaietuista teemoista puhutaan!), samaistumaan (päähenkilö Klaaran ja lapsuudenystävä Jennin nuoruuden kokemukset, Klaaran säätö Joachimin kanssa), ärsyyntymään (miten Klaara voi olla niin itsekäs, tuosta Köpiksen matkasta nyt puhumattakaan, jotkut hieman turhilta vaikuttavat dialogit/kohtaukset, esimerkiksi se, jossa ystävän ”erityisherkkää” työkaveria haukutaan, Helsinki-keskeisyys) ja miettimään parisuhteiden ja yksiavioisuuden todella ankaria kriteerejä. Lukiessa sisälläni nosti päätään niin moralisoiva siveyden sipuli kuin vapaaseen seksiin uskova hippi.
Lukiessa mietti, miksi Klaara koskaan meni naimisiin Ilmarin kanssa, kun pitkät suhteet eivät vain olleet hänen juttunsa? Kun hän tiesi, että kyllästyy pitkissä suhteissa? Klassinen kysymys avoimien suhteiden kohdalla kuuluu tietysti, että miksi ei sitten vain eroa, jos seksi aviomiehen kanssa ei enää kiinnosta yhtään? Onko itsekästä haluta säilyttää ehjä koti lapselle ja näennäisesti normaali parisuhde, kun samalla etsii seksiseuraa Tinderistä ja käy ”seksilomilla” ulkomailla?
Sitten taas toisaalta, jokainen pariskunta päättää itse suhteensa asiosta, vaikka muut olisivat mitä mieltä. Jos pariskunta avaa suhteensa muillekin ja tekee säännöt selviksi, mitä pahaa siinä silloin on? Lähipiirissä kaikki tätä tuskin ymmärtävät, mutta ei kaikkia elämän valintoja ehkä aina tarvitsekaan. Jokainen voisi keskittyä vain omaan elämäänsä.
Kirja kyseenalaistaa monia rakkauteen, suhteisiin ja romantiikkaan liittyviä asioita, mikä on ihanan virkistävää. Ensiksikin, pitäisikö meidän kaikkien vähän rentoutua ja madaltaa kamalan korkeita vaatimuksia, joita parisuhteille asetamme?
Suominen totesi Hesarin haastattelussa viime helmikuussa, että perinteinen parisuhdemalli on liian vaativa. Finsexin aineistosta selviää, että joka kolmannella suomalaisella on ollut elämässään jonkinlainen rinnakkaissuhde. Onko joka kolmannessa suomalaisessa silloin jotain vikaa vai onko ajatus kunnes kuolema teidät erottaa-tyyppisestä uskollisuudesta pikkuisen liian kova? Paljon inhimillisempää olisi jo sekin, että ollaan oltu 50 vuotta naimisissa ja vain kerran lipsahdettu väärään vuoteeseen.
Kun joka toinen avioliitto päätyy eroon, on sitoumus kuolemaan asti kestävästä rakkaudesta ja uskollisuudesta useimmille meistä täysi mahdottomuus. Ei ihme, että avioliittojen suosio on romahtanut. Roman Schatz murjaisi joskus Anna-lehden haastattelussa, että avioliittokaava kirjoitettiin silloin, kun ihmiset elivät keskimäärin kolmekymppisiksi. Silloin todella oli kyse elämänikäisestä sitoumuksesta. Nykyaikana harva jaksaa katsella samaa naamaa 90-vuotiaaksi. On kamalaa, jos inhimillisestä epäonnistumisesta (=pettäminen) seuraa traumoja, itsesyytöksiä ja pahaa oloa. Harva ihminen pettää ilkeyttään, vaan tilanteisiin ajaudutaan. Maailma on kiinnostavia ihmisiä täynnä ja yhteydenpito toisiin helpompaa kuin koskaan. (heh, miettikääpä jotain sivusuhteita lankapuhelimien aikana :D ).
”Parisuhde on kirjoittanut itselleen omat säännöt. Muissa ihmissuhteissa omistuksenhalu on kielteistä. Jo lapsena lelut pitää jakaa. Jos aikuinen omii kavereita tai töissä panttaa tietoa, pidetään häntä ärsyttävänä ja lapsellisena. Mutta Parisuhde noudattaa aina omia lakejaan. ”
Toinen parisuhteen ongelma on mielestäni omistavuus. Kävimme asiasta joitakin vuosia sitten loistavan keskustelun lapsuudenystävieni kanssa. Liika omistushaluisuus pilaa suhteen kuin suhteen. Länsimainen nainen ei ole aviomiehen omaisuutta. Ihminen ei ole kauppatavaraa, eikä ihmistä voi omistaa. Parisuhteessa meistä kuoriutuu pahimmillaan omistuksenhaluisia tyranneja, jotka kyttäävät toisen osapuolen menemisiä. Jotkut tutkivat toisen puhelinta salaa, jotkut luvan kanssa. Tässäkin kohtaa rentous tekisi hyvää. Toiseen ei voi ripustautua. Jokainen meistä on vapaa lähtemään, jos siltä tuntuu. Eräs jooga-opettaja sanoi lehtihaastattelussa, että kun suhteen aika tulee päätökseen, hän päästää kumppaninsa menemään ilman sen kummempaa draamaa. Jos mies haluaakin perheen, jota hän ei halua, on toinen vapaa perustamaan sen jonkun muun kanssa. Eikö rakkaus juuri perimmältään ole sitä, irti päästämistä, ei puntissa roikkumista.
”Minä olen luonut elämäni aikana satoja pitkiä katseita, ladannut nettiin valtavan määrän kuvia ja kokenut pakahduttavia ihastuksentunteita, jotka eivät ole koskaan myöhemmin liittyneet mihinkään tarinaan. Tähtiin ei silloin, eikä koskaan, kirjoitettu mitään.”
Päähenkilö Klaara ei tosiaan ole mikään romanttinen hömpsykkä (and I love it!). Hän ei lämpene Hollywoodin kliseisille romanttisille komedioille eikä ymmärrä kuninkaallisten häiden meininkiä. Kerran eronnut melkein nelikymppinen morsian astelee prinssinsä luokse huntu kasvoillaan, eikä se hätkähdytä ketään. Miksi? Hollywood on todella pilannut monta asiaa. Se on luonut käsitteen yhdestä ainoasta oikeasta. Elokuvissa juostaan sateessa slow motionissa toista vastaan ja suudellaan kiihkeästi sillalla. Pariskunta saa toisensa kaikista esteistä huolimatta. Tämä oli tähtiin kirjoitettua! Ei ihme, jos oikean elämän suhteissa petytään (ja petetään), ja avioeroja tulee, jos fiktiosta peräisin oleva yltiöromanttinen haihattelu on sitä, mitä suhteelta odotetaan. Aivan varmasti meistä jokainen on joskus parikymppisenä ajatellut, että tietty kohtaaminen oli tähtiin kirjoitettu. Heh, minä ainakin. Eikä siinä mitään pahaa, mutta jos tällaisista kuvitelmista pitää tiukasti kiinni, voi kolmekymppisenä olla pulassa. Jälleen kerran rentous ja pieni reality check eivät olisi pahitteeksi.
”Mitä, jos rakkaan rinnalla olisikin helpompi seikkailla? Näin voisi olla, jos Parisuhde ei kieltäisi kaikenlaista. Miksi Parisuhde käyttäytyy niin, että sen edessä on pakko hävetä mielitekoja ja riittämättömyyttä, piilotella haluja? Eikö rakkauden pitäisi tehdä vahvaksi ja rohkeaksi? Mahdollistaa asioita, joita ei yksin uskalla.”
Ja taas, kukapa ei pitkässä suhteessa olisi koskaan haaveillut seksistä jonkun toisen kanssa? Himoinnut työkaveria tai ystävän komeaa miespuolista kaveria? Romaanissa oli lause siitä, miten kukaan ei fantasioi omasta puolisostaan. Teillähän on jo toisenne! Eikö fantasiointiin liity juuri jonkinlainen saavuttamattomuus ja kielletyn houkutus? Avoimessa suhteessa seikkailu on luvallisesti mahdollista. Ei tarvitse elää jyrkkien kieltojen kanssa. Ainoa kysymys, joka mulle nousee mieleen on se, latistuuko se kielletyn hedelmän houkutus silloin? Onko se silloin enää yhtä kivaa? Noh, romaanin Klaaralle oli ainakin.
Vielä lopuksi: kirjan kuvaama avoin parisuhde ei ole sellaista, joka houkuttaisi minua. En haluaisi etsiä Tinderistä seksiseuraa ja kertoa sitten kumppanilleni, millaista se oli. Enkä varsinkaan haluaisi kuulla kumppanini naiskuvioista. Jos tällainen meininki kuitenkin toimii toisilla, en näe siinä mitään pahaa. Kunhan säännöt ovat selviä. Ihastua ei saisi ja tuttuihin ei kajota. Kirjassa Klaaran hyvä ystävä teki toisin, eli petti kertomatta kumppanilleen. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten tämän pariskunnan avioliiton lopulta kävi.
Jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, suosittelen! Vaikka kyseessä on viihteellinen romaani, se on sellaiseksi paljon ajatuksia herättävä ja älykäs. Jos kirja olisi omani, olisin värittänyt sen alleviivauksilla ja omilla kommenteillani.
Valoisaa helmikuun alkua!
Love,
Maija
XO