Kotikoulu olisi ollut 20 vuotta sitten kiusatun ja ahdistuneen lapsen unelma

Tätä postausta kirjottaessa mietin monta kertaa, julkaisenko tämän vai en. Aihe on sen verran henkilökohtainen. Kun 20 vuoden jälkeen alkaa pöyhiä vanhoja asioita, nousee erilaisia tunteita pintaan. Siitäkin huolimatta, että kaikesta on jo todella kauan ja asiat on osaltani käsitelty.

Jostain käsittämättömästä syystä Suomen koulut päätettiin avata pariksi viikoksi ennen kesälomia. Se on todennäköisesti paras mahdollinen uutinen niille lapsille, joiden kotiolot eivät ole kunnossa. Tasan 20 vuotta sitten minä olin ysiluokkalainen, joka eli viimeisiä viikkoja peruskoululaisena ennen lukion aloittamista saman vuoden elokuussa. Ysiluokka oli raskainta aikaa koko peruskoulussa. Varsinkin kevätlukukaudella aloin olla hyvin väsynyt kaikkeen. Paineet saada hyviä arvosanoja aiheutti kovasti stressiä ja siitä johtuen olin jatkuvasti kipeä. Kun flunssa hellitti, iski vatsatauti. Henkistä pahoinvointia aiheutti jatkuva nälvityksi tuleminen, välitunneilla ja käytävillä peräänhuutelu eli toisin sanoin kiusaaminen. Kevätlukukauteen mahtui myös yksi vakava, fyysinen kiusaamisen, tai oikeastaan vahingoittamisen muoto, jota en onneksi ollut todistamassa. Teko kohdistui ystävääni. Kun sain tietää siitä, se tuntui sanoinkuvaamattoman pahalta. Jonkinlainen raja oli ylitetty.

Haluan heti huomauttaa, että kiusaamista on eri asteista. Jokainen myös kokee sen eri tavalla. Koska itse olen erityisherkkä, pelkästään peräänhuutelu, haukkuminen ja nälviminen olivat ihan tarpeeksi inhottavia asioita, varsinkin kun ne jatkuvat lähes koko ysiluokan.

Minä ja ystävämme emme oikein itsekään tienneet, mistä kiusaaminen johtui, miksi kohteena olimme juuri me, neljä tavallista tyttöä. Mitä me koskaan olimme tehneet niille tytöille, jotka olivat kimpussamme? Emme mekään tosin ihan puhtoisia olleet. Kyllä mekin joskus seiskalla jotain olimme välitunneilla ilmeilleet ja keskenämme haukuimme tyyppejä, joista emme pitäneet. Päin naamaa emme kuitenkaan koskaan haukkuneet ketään. Tai huudelleet törkeyksiä kenenkään perään.

Yläasteella seiskaluokka oli helpoin, kasi luultavasti kivoin. Kasilla ollaan yläasteen hierarkiassa jo porrasta ylempänä, tunnetaan koulun tavat ja ihmiset. On enemmän itseluottamusta. Kun viime kesälomalla luin kasiluokan päiväkirjoja, suorastaan ulvoin naurusta. Kuinka palavan ihastunut sitä olikaan erääseen ysiluokkalaiseen opettajan poikaan 😀 Tuuli alkoi kääntyä kasin lopulla. Silloin ilmassa alkoi olla jo huolestuttavia merkkejä. Muistan hetken, kun minulle huudettiin koulun aulassa, että ”vielä jos sitä tai tätä, niin saat selkääsi!” Kyseinen huutelija oli ysiluokkalainen kovistyttö, joka ihan oikeasti oli antanut joillekin tytöille pataan viikonlopun riennoissa. En tiedä, millaista muualla Suomessa on ollut, mutta väkivallan uhka 90-luvun lopun Kymenlaaksossa teinien maailmassa oli todellista. Ainakin omalla paikkakunnallani. Toivon todella, että tämän päivän teinien kohdalla tilanne on toinen.

Yläaste, jota aikoinaan kävin oli huonosti johdettu koulu. Rehtori ei ollut tehtäviensä tasalla. Hän kulki huonoryhtisenä pitkin käytäviä, eikä ollut tasapuolinen eri puolelta maalaiskuntaa tulevia oppilaita kohtaan. Kyllä hän tarvittaessa osasi olla tuima ja jämäkkä, mutta jämäkkä johtaja puuttuu kaikenlaiseen kiusaamiseen ja tekee kaikkensa, jotta se loppuu. Erittäin vahva merkki huonosta johtajuudesta on se, jos vanhemmille tarvitsee valehdella, ettei täällä ketään kiusata. Näin 20 vuotta myöhemmin voin vain sanoa, että olisipa koronakriisi iskenyt jo vuonna 2000. (Tietenkään tällaisten kriisien ei toivoisi iskevän milloinkaan, mutta ymmärrätte pointin). Keväällä 2000 kotikoulu olisi ollut minulle unelmien täyttymys. Sitä se on varmasti ollut lukuisille oppilaille tänä keväänä. Ei ole tarvinnut mennä kouluun kiusattavaksi.

Yläasteajat ovat omalla kohdallani onneksi jo muinaishistoriaa. Tänä keväänä tasavuosiluvun ja peruskoulun päättymisen 20v. ”juhlavuoden” takia vanhat asiat ovat silloin tällöin tulleet mieleen. Kevät 2000 on jäänyt mieleeni myös siksi, että silloin ahdistukseni kohosi kiusaamisen ja tukahdutettujen tunteiden myötä ihan uudelle tasolle. Joskus murrosiän kynnyksellä tunsin ensimmäistä kertaa jotain sellaista, jonka myöhemmin olen osannut nimetä ahdistukseksi. Vielä keväällä 2000 en tuntenut tuota termiä, vaan olin kirjoittanut päiväkirjaani ”henkisestä pahoinvoinnista” useina päivinä.

Vaikka tämän postauksen aihe on varsin negatiivinen, onneksi teinivuosissani oli positiivisiakin asioita. Kiusatuksi tuleminen ei tietenkään unohdu koskaan, mutta silti muistan teiniajoista parhaiten ne hyvät hetket ystävien seurassa, luokkamme hyvän hengen, lukuisat ihastukset ja ensimmäiset räpistelevät yritykset saada poikaystävä (eihän siitä silloin mitään tullut :D ). Kiusaaminenkin oli helpompaa kestää ystävien kanssa. Meillä oli sentään toisemme, eikä p*skaa tarvinut kestää yksin. Vaikka lopulta kaikki ikävät tunteet ja tapahtumat on jokaisen käytävä mielessään läpi yksin. Minun keinoni oli kirjoittaa asioista päiväkirjaan. Kirjoitin myös vihkoon, jossa haukuin kaikki kiusaajat aikamoisin rumin nimityksin. Annoin vihan todella tulla ja kuohahtaa papereille, jotka myöhemmin revin. Kaikilla kiusatuilla ei välttämättä ole keinoja käsitellä tunteitaan ja kiusaaminen varjostaa elämää vielä aikuisuudessakin. Sellaista taakkaa kukaan ei todellakaan ansaitsisi.

Vaikka elämässä käsitteleekin erilaisia asioita ja jättää ne taakseen, kaikille ei ole mahdollista antaa anteeksi. Se ei silti tarkoita, että kantaisi kaunaa. Ylpeyskin voi estää antamasta anteeksi. Ihmettelen niitä ihmisiä, jotka ovat hyväksyneet kiusaajiaan myöhemmin Facebook-kavereiksi. Sellainen ei tulisi kohdallani kuuloonkaan. Se minkä on kerran jättänyt taakseen, pysyy takana. Minua ei kiinnosta entisten kiusaajieni nykyinen elämä vähääkään. Osaan heistä olen vuosien saatossa törmännyt vanhassa kotimaakunnassa, jotkut heistä olen saattanut nähdä sattumalta jossain. Elämä on kuljettanut meidät aivan eri paikkakunnille, aivan eri maailmoihin, onneksi niin.

Lopulta vaikeat vaiheet ja niistä ehjänä selviäminen tulevat osaksi omaa menestystarinaa. Minä selvisin! Selvisin yläasteesta ja selvisin sen jälkeen muistakin vaikeista ajoista. Sain kotoani hyvän itsetunnon, jonka avulla vaikeuksista selviäminen on ollut taatusti helpompaa kuin niillä, joiden itsetunto ei ole hyvä. Kenties juuri yläasteajoilta juontaa juurensa se, että patoan helposti ikäviä tunteita ja asioita sisälleni edelleen. Olen tullut harjoituksen myötä paremmaksi siinä, että sanon suoraan, kun ketuttaa, mutta sitä minun pitää todennäköisesti harjoitella koko elämäni. Aikoinaan oli pakko esittää kivikasvoa ja olla puolustamatta itseään, ettei sitten jossain koulun jälkeen olisi saanut pataan. Tunteet pidettiin piilossa, naamalla ilmeetön ilme. Minä ja ystäväni valitsimme sen linjan, ettemme reagoi huuteluihin. Elimme ja olimme kuin emme olisi edes kuulleet niitä kusipääksi, huoraksi, lehmäksi, kanaksi, muotipelleksi jne. haukkumisia. Kivikasvoisuus lopettikin huutelut aina joksikin aikaa. Oli suvantovaiheita. Kunnes kaikki alkoi taas uudelleen.

Hyvän itsetunnon seurausta on se, että ajattelin ettei kukaan ulkopuolinen, varsinkaan ihminen, joka ei edes tunne minua, määrittele sitä, olenko minä kusipää tai mitään muutakaan. Ajattelin myös, etteivät huutelijat ole yhtään minua parempia. Koulumenestyksessä mitattuna minä ja ystäväni olimme heitä valovuoden parempia. Ehkä juuri siinä olikin yksi syy kiusaamiseen. Huonoina hetkinä myös vihaisista ja ilkeistä ajatuksista sai potkua. Kuten että jonkun rikkinäisen perheen sekopäinen kakara ei minun arvoani määrittele! Vaikka olimme kivikasvoja ja meillä oli omat selviytymiskeinomme, ei se silti tarkoita, että jatkuva nälviminen ja perään huutelu olisi kivaa ollut. Kaikki se satutti ja sitä kipua alkoi kerääntyä sisään. Miljoona kertaa teki mieli myös huutaa takaisin jotain vielä inhottavampaa, mutta sellaiseen suohon ei pidä vajota. Sitäpaitsi, kun jonkinlainen väkivallan uhka leijuu ilmassa, itsensä puolustaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Tämä on asia, josta olen ollut eniten vihainen kiusaajilleni, ja varmaan maailmallekin. Jokaisella ihmisellä tässä maailmassa on oltava oikeus puolustaa itseään! Sivistysmaissa yhdenkään koululaisen, siis LAPSEN ei tulisi elää minkäänlaisessa väkivallan pelossa! Mutta kuten tiedämme, hyvinvointivaltio on täynnä pahoinvoivia perheitä ja niissä perheissä asuu pahoinvoivia lapsia. Jos lapsella on kotiasiat kunnossa, ei hänen tarvitse kiusata, saati lyödä ketään.

Toissatorstaina luultavasti montaa lasta ahdisti palata kouluun, olkoonkin vain kahdeksi viikoksi. Kiusatulle kaksi viikkoa on pitkä aika. Kiusatulle päiväkin voi olla piinaavan pitkä aika. Kaikkia edes kesäloma ei armahda kiusaamiselta. Minut ja ystäväni se armahti vuonna 2000. Tiesin jo silloin, että kiusaajat muuttavat toisille paikkakunnille amikseen, eikä heitä tarvitse enää nähdä. Samaa yläasteen menoa en olisi enää seuraavana syksynä sietänyt, en mitenkään. Kiusaamisen ja ahdistavien aikojen varjot ulottuivat vielä lukion alkuunkin. Varsinkin syksyllä 2000 olin ahdistunut ja jännittynyt. Voi kunpa jo tuolloin olisi puhuttu Mindfulnessista ja meditoinnista siinä määrin kuin tänäpäivänä.

Osalla kiusaaminen jää teini-ikään, osalla se jatkuu vielä sen jälkeenkin. Työpaikkakiusaaminen on todellisuutta monella alalla. Miksi ihminen ei voi olla ihminen toiselle?

-Maija

XO

Ps. Kuvat on otettu harjulla, jossa kasvoi aikoinaan korkeat männyt ja kuuset ja joiden välissä kulki lenkkipolku. Tuossa metsässä kävin juoksemassa, kävelemässä ja tuulettamassa tunteitani. Nyt noista poluista ei ole avohakkuun jäljilta enää mitään jäljellä. Jos jotain hyvää, niin puiden takaa paljastui huikean upea maisema.