Kuinka maastohiihto pelasti koronakurjuudelta
Tämä talvi on ollut hyvä talvi. Viime vuonna, taas yhden synkän, harmaan, vetisen ja lumettoman Etelän joulukuun keskellä rukoilin, että koko maahan saataisiin talvella kunnolla lunta. Että kaiken ikäiset ihmiset saisivat iloa talviliikunnasta, eivätkä homehtuisi sisätiloihin loputtoman rospuuttokauden keskelle. Sään jumalat armahtivat ja lunta alkoi tippua taivaalta jo joulukuun lopussa. Ensimmäisen lyhyen hiihtolenkkini, ensimmäisen lähes vuoteen (!!!) hiihdin jo 29.joulukuuta, seuraavan uudenvuoden aattona ilotulitteiden välähdellessä taivaalla.
Voin todella sanoa, että hiihtolenkit ja runsaslumisen talven tuottama hyvinvointi ovat pelastaneet tämän talven täysin.
Maastohiihto on mulle ylivoimaisesti rakkain urheilulaji. Rakastan myös juosta, uida erityisesti luonnonvesissä, suppailla, pyöräillä, pelata tennistä ja sulkapalloa, luistella, joogata. Mutta maastohiihdon voittanutta lajia ei ole, eikä tule. Olen hiihtänyt kaikenlaisilla keleillä, viimeksi sunnuntaina vesisateessa. Kevään mahtavilla kantohangilla, kun suksilla pääsee mihin vaan. Loppukevään viimeiset vapaan hiihtotyylin lenkit lähes alta hajoavilla lumilla sitruunaperhosten lennellessä vieressä. Rukalla ja Ramsaussa jäätävän, pistelevän lumen sataessa suoraan naamalle. Helmikuun upeissa auringonpaisteissa ja pakkasissa, kun talvi on parhaimmillaan. Davosissa rinnemaastossa, jossa joulukuun aurinko lekotti sellaisella voimalla, ettei Suomessa edes huhtikuun keväthangilla ole niin lämmin. Niin, keväthanget. Oikeasti parasta hiihtoa koskaan!
Minä en onneksi kuulu niihin suomalaisiin, joiden hiihtointo tuhottiin jo ala-asteen liikuntatunneilla. Jotenkin jännä juttu, etten koskaan lapsena muista tapelleeni suksien pidon kanssa. Ehkä isä sitten osasi voidella sukset sen verran hyvin. Olen kotoisin maalta ja pienessä kyläkoulussa sai talvisin hiihtää ja luistella välitunnilla niin paljon kuin ehti. Liikuntatunneilla sai hiihtää lumisen taikametsän halki (joka sittemmin on hakattu maan tasalle). Muistan jo 9-vuotiaana ihailleeni tätä näkyä: puiden oksilla kimmeltävää lunta, hankia, jotka välkkyivät kuin pieniä timantteja täynnä. Miten mielettömän kaunista metsässä saattoikaan olla. Tänä päivänä puhutaan luontolumoutumisesta. Lumisista metsistä olen lumoutunut myös talvella 2021.
Koronatalvi sai minut vihdoin myös haastamaan itseäni hiihdossa. Olin jo vuosia haaveillut pitemmän lenkin hiihtämisestä tyyliin katsotaan-mihin-minusta-on. Pisin matka, jonka olen hiihtänyt on 41 kilometriä. Tämän matkan olen hiihtänyt vapaalla hiihtotyylillä kaksi kertaa Äkäslompolon keväthangilla. Kyseessä on kuitenkin ns.retkihiihto, jossa kyllä hiihdetään hyvää vauhtia pitkiä matkoja, mutta sitten myös pysähdytään kahvilla taukomajoissa, ja lounaallakin. Se on aivan eri asia kuin tankata ennen pitempää hiihtoa ja pysähtyä hiihdon aikana vain lyhyesti juomaan ja nappaamaan jotain pientä extraenergiaa vyölaukusta.
Viime sunnuntaina osallistuin Finlandia-hiihdon tämän vuotiseen Virtual Finlandia– tapahtumaan. Valittavana on kaksi sarjaa: lyhyempi 10-20 km tai pidempi 30-65 km. Täyspitkä Finlandia-hiihto on 65 km. Niin pitkälle matkalle minulla ei ole halua tai motivaatiota osallistua, mutta koronatalvi sai minut osallistumaan kolmenkympin matkalle, jonka hiihdin perinteisellä tyylillä. Ladut olivat paikoitellen huonossa kunnossa, pitopohjasuksetkaan eivät oikein pitäneet (hiihdin paljon latujen vieressä) ja vikan kympin ajan satoi vettä. Mikään näistä ei lannistanut menoani. Olin latautunut ja valmistaunut kunnolla, pohjakunto oli erinomainen.
Lauantai-iltana luin vielä hyllystäni löytyvästä Tavoitteena pitkän matkan hiihto– kirjasta luvun henkisestä valmistautumisesta. Siinä korostettiin positiivisuuden voimaa ja sitä, että sää kuin sää on juuri oikea pitempään hiihtoon (ainoa poikkeus on todella kova pakkanen). Mieleni pysyikin positiivisena koko matkan. Pariin kertaan kirosin pidon puutetta ääneen ja ihmettelin niitä sunnuntaihiihtelijöitä, jotka eivät edes tiedä mikä on hiihtosuunta! (Kun saapuu tuntemattomalle hiihtopaikalle, on vähän kuin ensimmäinen rasti selvittää, mihin suuntaan siellä hiihdetään. Latuetikettiin on syytä tutustua, jos aikoo hiihtää yhtään missään!). Kirosanoista saa usein kuitenkin voimaa. Kolmenkympin matkalla viimeinen vitonen oli vaikein. Hartiat ja niska alkoivat mennä jumiin ja se vaikutti käsiin ja siten koko hiihtämiseen. Kun 12 kierrosta tuli täyteen ja kun RaceConnect-tallennusäppi näytti 30,1 kilometriä, sai tuulettaa! Minä tein sen!
Koronavuosi (meinasin kirjoittaa kotonavuosi, mutta onhan se sellainenkin todella ollut :D ) on saanut aikaan myös hyvää. Ihmiset ovat alkaneet harrastaa jotain uutta, opetelleet uusia taitoja tai viritelleet vanhoja. Minut se sai vihdoin osallistumaan pitkän matkan hiihtotapahtumaan, joka oli pyörinyt mielessä vuosia, mutta ei ollut kirkastunut tavoitteeksi. Oli hienoa, että tänä vuonna pitkän matkan sai hiihtää itse valitsemassaan suorituspaikassa oman aikataulun mukaan (hiihtoaikaa on aina 14.3 asti). Nähtäväksi jää, innostaako tämä kokemus tulevaisuudessa osallistumaan johonkin massahiihtotapahtumaan. Minua kiinnostaisi ainakin Engadin Skimarathon Sveitsissä.
Energiaa ja liikkuvuutta lopputalveen!
Love,
Maija
XO