Miksi elämän kuuluisi olla helppoa?

Pidän viikossa vähintään yhden somevapaan päivän ja yleensä tuo päivä on sunnuntai. Monesti on käynyt niin, että somevapaan päivän jälkeen toinenkin samanlainen päivä putkeen olisi hyvä idea. Somessa minua ärsyttää eniten siihen tuhlautuva aika. Kun tajuaa, että on selaillut feediä ihan liian kauan, vaikka olisi esim. pitänyt tehdä töitä. Toiseksi eniten somessa ärsyttää negatiivisuus. Se toki ärsyttää somen ulkopuolellakin. Sellaiset negatiiviset ryöpsähdykset ja mitättömistä asioista valittaminen. Yleensä tällaiset ovat tunnekuohussa impulsiivisesti tehtyjä päivityksiä. Ehkä kannattaisi ottaa hetki happea ja askel taaksepäin. Ja vasta sitten miettiä, kiinnostaako ketään tämä minun purkaus.

Viime viikolla törmäsin somessa ajatukseen siitä, että elämän ilmeisesti pitäisi olla helppoa. Ja kivaa. Koko ajan, tai ainakin suunnilleen. Kun se ei sitä ole, valitetaan. Välillä näiltä valittajilta voisi kysyä, että missä meille on luvattu helppo elämä? Kuka sellaista on luvannut? Heti perään tekee mieli sanoa, että valittamalla pikkuasioista ihminen tekee omasta elämästään itselleen entistä vaikeampaa. Valittaminen on negatiivista. Kun keskittyy negatiivisuuteen, se lisääntyy. Ihan samalla lailla kuin hyvään keskittyminen lisää hyvää.

Varmasti jo kauan ennen Dalai Lamaa eri ajattelijat ja filosofit muistuttivat siitä, ettei elämän kuulukaan aina olla helppoa (Dalain ajatuksia tämän postauksen lopussa).Minä en ainakaan, ja tuskin sinäkään, tunne yhtään ihmistä, jolla olisi aina helppoa ja kivaa. Kaikkien ihmisten vaikeudet eivät vain näy päälle päin, eivätkä he julista niitä somessa. Minä olen päättänyt jo vuosia sitten, että elämäni suurimmat huiput ja matalimmat laaksot eivät kuulu someen. Olen lopulta aika yksityinen ihminen, enkä hae ongelmilleni näkyvyyttä somessa. Jotain täytyy – hyvänen aika sentään – pitää itselläänkin. Sitäpaitsi jaksan uskoa siihen, että yksityisyys, hiljaisuus ja varovaisuus ovat vielä kuuminta kamaa, ei kaiken jakaminen sadoille ihmisille koko ajan.

Ymmärrän kyllä sen ongelmattoman ja ”täydellisen” elämän illuusion, jonka some pahimmillaan synnyttää. Onhan some näppärä alusta representoida oma elämä kiiltokuvamaiseksi: on nauravia ihmisiä skumppalasit käsissään, täydellisiä auringonlaskuja toisella puolella maailmaa, ihanaa materiaa, kauniita lapsia. Jokaisella aikuisella toivottavasti on sen verran medialukutaitoa, että näkee kaiken vastaavan läpi. Minä kuulun heihin, jotka eivät jaksa seurata representaatioita kenenkään ihanasta elämästä. En kerta kaikkiaan jaksa mitään täydellisyys-kuorrutetta.

Ehkä nämä somevalittajat ovat heitä, jotka ovat rakastuneita omiin vaikeuksiinsa, ovat vaikeudet sitten itse aiheutettuja tai ihan todellisia. Masentuneellehan saattaa käydä niin, että masennuksesta tulee niin iso osa elämää, että itseäänkin alkaa määritellä sen kautta. Vaikeuksiinsa voi rakastua myös siinä määrin, että kuvittelee vain itsellä olevan niihin oikeus. Sitten kun joku toinen avautuu somessa vaikka jatkuvasta ahdistuksesta, tullaan pahimmillaan heti kommentoimaan, että eihän tuo mitään. Itse en ole onneksi kokenut mitään näin räikeää, mutta tiedän ihmisiä, jotka ovat.

Minun vastaukseni kaikkeen turhaan negatiivisuuteen on kiitollisuus. Kiitollinen mieli näkee elämässä hyvän ennen huonoa. Se näkee myös huonossa jotain hyvää. Mieli täytyy kuitenkin kouluttaa kiitolliseksi. Mieli on lihas siinä missä fyysiset lihaksetkin; se vahvistuu vain treenaamaalla. On eri asia sanoa olevensa ”kiitollinen kaikesta”, kuin oikeasti tuntea kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä, mitä on. Ilman tunnetta kiitollisuus on vain sanahelinää.

Ehkä seuraavan valitusvirren alkaessa voisi nostaa kädet pois urkujen näppäimistöltä ja alkaa soittamaan toisenlaista musiikkia. Ehkä se on osa ihan normaalia elämää, jos laitteet hajoavat peräjälkeen tai tavarat ovat hukassa tai jos on kipeä. Niin käy ihmisille kaiken aikaa. Jokaista elämän läikähdystä ei tarvitse raportoida someen. Eikä kaikkia omia ajatuksia tarvitse ottaa niin tosissaan.

Ruikuttajan ja menestyjän ero on siinä, miten suhtautuu elämän vääjäämättömiin koettelemuksiin. Ponnistaako vaikeuksista ylös ja näkeekö ajan kuluessa myös sen, mitä vaikeudet opettivat ja miten ne muokkasivat sinusta entistä vahvemman ihmisen. Vai jääkö rikkinäisen levyn tavoin pyörittelemään sitä, miten ”taas” kävi huonosti.

Minä olen loka-marraskuun aikana valittanut lähinnä itselleni melko säännöllisesti atopiasta. Kironnut oman ihon tilaa itselleni peilin edessä ääneen. Ihmetellyt atopian aaltoilevuutta. Jos tänään näyttää ihan hyvältä, huomenna ei ainakaan. Tämä tuote toimi viime viikolla, mutta tällä viikolla ei näköjään enää. Somessa en ole halunnut näitä ajatuksia jakaa. Marras-joulukuu on atopian kannalta sitä huonointa aikaa, mutta näillä mennään. Onneksi on kuitenkin tuotteita, joilla hoitaa itseään. Toivottavasti joskus lähitulevaisuudessa voisin viettää nämä pahimmat kuukaudet jossain, missä olisi vähän enemmän valoa ja lämpöä. Onneksi osaan myös nauraa itselleni ja ongelmilleni. Lopulta ei kai voi tehdä enää muuta, kuin irrottaa liian puristava ote ja jättää mieltä vaivaavat asiat Herran haltuun! :D

Onneksi sentään viimeiset kolme päivää + tämä päivä ovat olleet auringonpaistetta täynnä. Ja luntakin vähän, täällä etelässäkin <3 Pimeän vuodenajan pieniä, isoja iloja!

Love,

Maija

XO

”On tärkeää, että ihminen huomaa kyllin nuorena, ettei elämä ole millään lailla helppoa.”

”Joskus ajattelen, että me käyttäydymme kuin hemmotellut lapset. Pieninä olemme täysin riippuvaisia vanhemmistamme. Sitten menemme kouluun, ja toiset opettavat meitä, ruokkivat meitä, vaatettavat meidät. Koko ajan toiset ottavat hoitaakseen meidän ongelmamme. Lopulta koittaa hetki, jolloin olemme valmiit ottamaan vastuun omasta elmästämme ja kantamaan omin voimin taakkamme. Ja me kuvittelemme, että kaikki sujuu helposti. Tämä asenne ei vastaa mitenkään todellisuutta. Jokainen tässä maailmassa ilman yhtään poikkeusta, tulee kohtaamaan vaikeuksia.” -Dalai Lama