Mistä ja miten löytää toivoa vaikeina (pandemia)aikoina
Hei pitkästä aikaa ja hyvää uutta vuotta 2022 ihan jokaiselle! Blogista on ollut pitempi tauko monestakin syystä, mutta suurin niistä on ollut kaikenlaisen inspiraation puute. Voin ylpeänä sanoa, että olen handlannut korona-ajan todella hyvin, mutta jonkinlainen raja siinäkin on tullut vastaan. Viime syksynä koin ekaa kertaa pandemia-aikana totaalista tylsistymistä ja jonkinlaista näköalattomuutta. Kuinka kauan kaikki on vielä tätä yhtä ja samaa? Milloin ihan oikeasti alkaa se Uusi Normaali, josta kyllä katteettomia puheita on riittänyt. 4-5 vuoden kuluttua, kuten THL:llä ennustettiin? Huh huh. Lokakuinen Rivieran matka oli yksi syksyn pelastava ja piristävä tekijä. Oli sanoinkuvaamattoman virkistävää päästä aurinkoisiin maisemiin syksyllä – ja vain hetkeä ennen omikronmuunnosta! Aika pian matkan jälkeen huomasin kuitenkin olevani lähes yhtä tylsistynyt kaikkeen, mikä ei ollut hyvä merkki.
Lohtua ja piristystä oli onneksi luvassa myös marraskuun lopulla, kun matkasimme Rukalle reiluksi viikoksi ensilumille ja hiihdon maailmancupiin. Viikko vapaaehtoistöissä kisaorganisaatiossa oli kaikin tavoin juuri sitä, mitä kaipasin. Aivan mahtavaa työtä minulle jo entuudestaan tutuissa paikoissa, mutta ylivoimaisesti kaikkein mahtavinta oli kansainvälinen meininki ja ihmiskontaktit! Omassa työssä niitä tulikin enemmän kuin koko korona-aikana yhteensä ja se oli oikeastaan parasta, mitä viime vuonna saattoi tapahtua. Heh, oikein huvitti miten Rukalla tuli halattua vierasta ihmistä (hän tuli halaamaan minua kiitokseksi) ja käteltyä vieraita ihmisiä. Herranjumala! ;D Kaikenlainen vieraiden ihmisten koskettelu kun on ollut pannassa jo hyvin pitkään. Kyllä sitä niin vetäytynyttä elämää on viettänyt maaliskuusta 2020 asti ja tavannut livenä vain hyvin rajoittunutta määrää ihmisiä, että uusien ihmisten kanssa toimiminen – ja jopa koskettaminen, olivat erittäin terve tuulahdus jostain paremmasta!
Joulukuu tuli ja meni ja taas sitä mietti, miten hemmetin lyhyt aika vuosi on. Miten taas voi olla joulu? Ja miten taas joutui luopumaan toiveesta saada viettää joulu Alpeilla. Itävallan tilanne varsinkin oli niin epävarma ja lockdown loppui vasta 17.joulukuuta. Kaikkea ei vain kerta kaikkiaan voi saada, varsinkaan pandemia-aikana.
Uusi vuosi 2022 alkoi hieman laimeissa tunnelmissa. Uusi vuosi on totta kai aina uusi mahdollisuus kokea vaikka mitä uutta ja upeaa, mutta maailmantilanne tuskin sen kummemmin muuttuu tänä vuonna. Pandemia jyllää edelleen, salaliittoteoreetikot saavat pitää meteliä, kiistellään lapsellisella tasolla asioista jne. Kaikki tuntuu välillä olevan kuin elokuvasta Elämäni murmelina, asiat vain toistuvat samankaltaisina päivästä toiseen. Eipä ihme, jos tuntee väsymyksen, turhautumisen ja näköalattomuuden tunteita.
Mistä sitten löytää lohtua ja ennen kaikkea toivoa tähän toistuvuuteen ja tylsyyteen?
Sunnuntain Hesaria lukiessa pysähdyin yhden lempikirjailijani Joel Haahtelan haastattelun äärellä. Rakastan hänen kauniita kirjojaan, jotka löysin 12 vuotta sitten (VAHVA suositus!). Myös hänen ajatuksensa lehtijutussa puhuttelivat ja saivat samaistumaan.
Maailma on nykyään kovin hankala paikka elää, Joel Haahtela miettii.
Ihmiselle tällainen umpimaterialistinen maailma on Haahtelasta raskas ja lohduton, umpikujia täynnä.
Haahtela ajattelee myös, että nykyihmistä ylipäätään helpottaisi löytää paikka, jossa pyhä on läsnä.
Maailma tosiaan on nykyisin hankala paikka elää, umpimaterialistinen maailma nyt varsinkin. Kuulun Haahtelan tavoin niihin ihmisiin, jotka tarvitsevat jotain muuta kuin materialistisen maailman. Tässä koronan runtelemassa maailmassa on pakko löytää jotain syvempää, muuten täällä kutistuu ja surkastuu pois. Kuulun luterilaiseen kirkkoon, mutta olen ollut hyvin nuoresta asti kiinnostunut esim. buddhalaisuudesta. Ja myöhemmin myös muista idän uskonnoista. Kuvailen itseäni hengelliseksi ihmiseksi, en uskonnolliseksi, mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Ulkomailla vierailen aina ortodoksikirkoissa ja reilut 10 vuotta sitten mietin vakavissani, pitäisikö vaihtaa kirkkokuntaa. Sitä en ole tehnyt, ja tuskin teenkään, mutta esim. juuri ortodoksikirkoissa pyhän tunteen tavoittaa paljon syvemmin kuin muissa kirkoissa.
Mikä onkaan parempi neuvo, kuin yrittää löytää sellaisen paikan, jossa tuntee pyhyyttä. Se paikka voi olla kaukana kirkoista ja useimmille meistä kai onkin. Itselle tietyt luonnon paikat ovat niitä, joissa pyhyyttä tuntee vahvimmin ja joissa kokee olevansa vain pieni piste keskellä maisemaa. Esimerkiksi kun hiihtää vaara- tai tunturimaisemissa, ja yhtäkkiä et laskekaan vielä alamäkeen vaan jarrutat suksilla voimakkaasti, jotta voit edes hetken aistia sitä maisemaa, joka kohoaa edessä kuin upein Gallen-Kallelan maalaus. Minulla luontopaikkojen pyhyys linkittyy syvästi liikkeeseen, on se sitten hiihtoa, uintia, suppailua, luistelua, juoksua tai kävelyä.

Pyhyyttä voi kokea tietenkin myös taiteen äärellä, siitä oli puhetta myös jutussa. Koskettava kappale kuulokkeissa voi saada pyhän kokemuksen aikaan. Ja antaa valtavasti energiaa. Kirjallisuus tietenkin, romaani, joka läikähdyttää sielussa asti.
Juuri kun olen pyöritellyt päässäni toivoa tuovia asioita, tartun marketissa uusimpaan Psychologies– lehteen (yksi lemppareistani!), jossa pohditaan samaa. Tässä kolme pikatärppiä toivosta tuosta lehdestä: 1) Tavoitteiden asettaminen. Sekä suuremmat että pienet tavoitteet lasketaan tähän. Minulle isompi tavoite on alkuvuonna ulkomailla järjestettävä pitkän matkan hiihtotapahtuma. Tässä epävarmassa maailmassa se ei välttämättä toteudu ja hyväksyn sen, mutta treenaan siihen silti. Jos se ei toteudu, hiihdän saman matkan vaikka kotikaupungissani.
2) Hyvä ja simppeli neuvo: aina pitää olla jotain mitä odottaa – ja mieluiten jokaisessa päivässä. Tyyliin huomenna haen kaakaon siitä uudesta kahvilasta. Elämässä pitää olla muutakin odotettavaa kuin suuret asiat. Nyt puhutaan pienistä, arkisista ilonhetkistä. Minä harrastan talvella silloin tällöin kaakaokävelyitä. Käyn ostamassa kaakaon jostain (lähi)alueen kahvilasta ja kävelen hitaasti kauniin lumisen maiseman keskellä ja fiilistelen talvea.
3) Tarinat! Mitäpä maailma olisi ilman niitä? Lähde metsästämään tarinoita ja uusia mielenkiinnon kohteita. Psychologiesin artikkelissa kehotetaan aloittamaan vaikka kadunnimestä tai rakennuksesta, joka kiehtoo. Näistä poluista voi aueta uusi, kiinnostava maailma, josta ei tiennyt mitään. Vaikka välillä tunnen suurta tylsyyttä kotikaupungissani Helsingissä ja olen jopa ajatellut, että onko tämä city omalla kohdalla jo nähty, asuu täällä kantakaupungissa sentään historiallisten paikkojen keskellä. Sain juuri luettua Kjell Westön Missä kuljimme kerran– romaanin (häpeäkseni tunnustan, että tämä joululahjakirja vuodelta 2006 ehti pölyttyä hyllyssäni 15 vuotta. Noh, todellakin parempi myöhään kuin ei milloinkaan!). Romaanin siivillä pääsi kurkistamaan Helsinkiin kansalaissodan ajoista toisen maailmansodan kynnykselle. Ehkä kaikkein parasta oli päästä noiden aikojen Kivinokkaan ja Kulosaareen, itselle tärkeisiin paikkoihin tässä kaupungissa. Kun itse on kulkenut samoja teitä ja hiekkapolkuja ja ohittanut monta kertaa saman kartanon kuin tarinan hahmo, kaikki tulee entistä elävämmäksi. Asun Sörnäisissä ja haluan ehdottomasti löytää lisää vanhoja valokuvia ja tarinoita tästä kaupunginosasta, jolla on hyvin omalaatuinen menneisyys.
Lopuksi vielä yksi perusasia, mikä pitäisi pitää mielessä varsinkin silloin, kun kaikki tympii ja toivo on kateissa. Do what you love! Kun tekee niitä asioita, joita rakastaa, ei voi olla onneton tai toivoton kovin kauaa. Pitää unohtaa turha roska ja roina ja maallinen pintakuohu ja suunnata kohti niitä asioita, joista todella nauttii ja tulee iloiseksi.
Toivorikasta uutta vuotta!
Love,
Maija
XO
”There are far, far better things ahead than any we leave behind.” -CS Lewis