Mitä kaksi vuotta aikakauslehtien maailmassa on opettanut minulle

Kaksi vuotta sitten tammikuussa minulla oli alakuloinen olo. Oli talvi parhaimmillaan: lunta ja pakkasta jopa Turun leveysasteilla (talvi on lempivuodenaikani). Tulevaisuus huolestutti. Halusin palavasti elämässäni eteenpäin. Halusin pikimmiten siirtyä opiskelumaailmasta työelämään. Helmikuussa kaikki muuttuikin: suoritin viimeisen kurssini yliopistolla ja sain harjoittelupaikan juuri sieltä, mistä olin halunnutkin, aikakausmediatalosta Helsingistä. Maaliskuun lopussa koitti muutto takaisin pääkaupunkiin ja heti huhtikuun alussa aloitin palkallisen harjoittelun, joka johti kesätöihin ja sopimuksen uusimiseen peräti kaksi kertaa.

Työ imaisi mukaansa nopeasti. Heti alusta alkaen oli selvää, että ala on minun juttu. Olihan minulla alalle kosketus jo aiemmasta elämänvaiheesta, joten kaikki ei ollut uutta ja ihmeellistä. Nautin valtavasti siitä, että sain olla osa toimitusta ja tehdä luovaa työtä. Oli mahtavaa oppia kaikkea uutta, etenkin digipuolelta. Nautin ideoiden pallottelusta toimituskokouksissa. Nautin siitä, että sain vastuuta nopeasti. Muistan ikuisesti ensimmäisen uudessa työssä tekemäni haastattelun. Se tapahtui saunan pukuhuoneessa 😀 (ja tehtiin puhelimitse).

Kun sopimustani ei enää jatkettu, aloin kirjoittamaan freenä. Kaikki alkoi todella hyvin. Työtä riitti, oli luksusta edes silloin tällöin päästä juttukeikoille valokuvaajien kanssa. Sain lisää vastuuta, mahdollisuuden tehdä vaativampia ja pitempiä juttuja. Sain juttuja kaupattua myös toisiin suuriin mediataloihin. Vasta joskus viime keväänä alkoi ilmassa olla toisenlaisia signaaleja. Välillä tuntui siltä, että taho, johon minun pitäisi työn osalta eniten luottaa, ei ole aina samalla sivulla kanssani. Se ihmetytti ja suretti. Suuri osa kesästä oli hiljaista, mutta sen tiesin jo toimitusajoilta sekä muiden friikkujen suusta. Kun puoli Suomea on heinäkuussa ja osittain vielä elokuussakin lomilla, en mahda sille mitään.

Alkusyksyllä turhautuneisuuteni kasvoi uusiin mittoihin. Erään juttutarjouksen hylkääminen potentiaaliselta toimeksiantajalta pääsi ihoni alle niin, että makasin lattialla itkemässä pettymyksestä (sitten kokosin itseni, ehostin kasvoni uudelleen ja pyöräilin joogatunneille. Jo helpotti). Viime syksynä hain ensimmäistä kertaa muita töitä oman alani sisältä ja ostin jonkinlaisen uransa suuntaa pohtivan työkirjan. Tammikuussa kävin kahdessa haastattelussa, mutta vielä ei ole napannut. Koska journalismissa tilanne on mikä on,  tähtäimessäni on nyt viestintätyöt. En missään nimessä aio lopettaa juttujen kirjoittamista, koska se on asia jota rakastan. Mutta tällä erää näyttää siltä,että se jää sivutoimeksi.

Mikä aikakauslehtien maailmassa sitten on pielessä?

Ensinnäkin raha. Kaikki kulminoituu aina rahaan. Aina pitää miettiä, miten asiat toteutetaan mahdollisimman pienin kustannuksin. Viime syksyn aikakaulehtisymposiumissa Suomen Kuvalehden päätoimittaja vitsaili, että välillä täytyy miettiä, onko rahaa lähettää kuvaaja Hämeenlinnaan keikalle. Kun kyseinen päätoimittaja vaihtoi aikoinaan tutkijasta päätoimittajaksi, uudet kollegat ihmettelivät loikkaa. Miksi ihmeessä tulet töihin alalle, josta jengi suorastaan pakenee?! Vuoden vaihteessa sama päätoimittaja irtisanoutui loppuunpalamisen takia. En yhtään ihmettele. Työtahti toimituksissa on melkoinen. Lisäksi sama tyyppi saattaa päätoimittaa kolmea eri lehteä. Onko siinä tilanteessa työn ulkopuolista elämää enää ollenkaan? SK:n ex-päätoimittaja ei enää ehtinyt sählyvuoroon, jossa oli käynyt noin 30 vuotta.

Media on ollut murroksen kourissa jo vuosikausia. Lehtien levikki on laskenut ja niiden jakelu on kalliimpaa kuin niiden tekeminen. Jokainen lehtiä lukeva tuntee näpeissään julkaisujen ohenemisen. Vielä vuonna 2012 perinteikäs muotilehtikin oli vielä paksu julkaisu, nyt enää aika ohut lärpäke. Kuukausilehtien numeroiden määrää on supistettu 12:sta kymmeneen tai yhteentoista. Tällä viikolla viimeksi havahduin siihen, että vieläkö tämä sama numero kököttää myyntihyllyssä? Tuntuu aika hullulta, että kuukausilehden numero saattaa olla myynnissä melkein pari kuukautta.

Samaan aikaan ulkomaisia lehtiä lukiessa jo apinalaatikkoa (=se missä on toimituksen tiedot) tutkiessa tulee haikea ja kateellinen fiilis. Taisin syntyä väärään maahan. Toimitukset ovat suuria, muualla riittää vielä rahaa. Se tietenkin myös näkyy lopputuloksessa ja lehden paksuudessa. Noh, muualla Pohjoismaissa media saakin valtiolta tukirahaa. Vain Suomessa näin ei ole ja se näkyy ja tuntuu. Viime vuoden lopulla tuli ilmoitus kolmen aikakauslehden lopettamisesta. Joukossa mm. Suomen Elle. Ellen kuoleman jälkeen isoja muotiin painottuneita lehtiä on oikeastaan kaksi: Trendi ja Gloria. Miltä Suomen aikakauslehtivalikoima näyttää viiden vuoden kuluttua? Kuinka monta muuta lehteä on siihen mennessä kuopattu?

Niin, ihmiset vaihtavat muihin hommiin alalta, jossa työpaikkoja ei kerta kaikkiaan ole. Tekijöitä kyllä riittää ja Uudellamaalla avoimien työpaikkojen määrä suhteessa tekijöihin on 7:508. Ylen Duunibotin mukaan kaikista Suomen maakunnista vain Ahvenanmaalla tilanne olisi toimittajalle (kuten minulle) suosiollinen.

Suomen journalistiliiton jäsenten keski-ikä on korkea. Samoin on asian laita joissakin toimituksissa. Nuorien ja lahjakkaiden tekijöiden on vaikea päästä alalle. En halua olla ikärasisti, mutta ehkä olisi aika tehdä tilaa uusille tekijöille ja sitä myöten uusille freeseille ideoille. Kyllä kaksi-kolmekymppisten aivot nyt vain ovat joustavammat kuin kuusikymppisten! Jos tekee mitä tahansa työtä samassa ympäristössä vuosikymmeniä, on helppo kangistua kaavoihin, haastatella aina samoja tyyppejä. Samat tekijät = samat ajatukset. Uudet ihmiset = uudet ajatukset. Sama stylisti kaikissa muotikuvissa = aina samanlainen lopputulos. Uusi stylisti = uudenlainen työnjälki. Vain kaavojen rikkominen ja uudenlainen rohkea ajattelu voi tuottaa jotain uutta.

Freenä juttujen myymisessä ärsyttää törmätä vanhoihin änkyröihin, jotka eivät osaa edes kunnolla perustella, miksi aihe tai henkilö eivät kelpaa. En yhtään kestä sellaista, ettei päätöksiä osata perustella kunnolla. Mutuilu ja tunteilu eivät kuulu millekään alalle. Suomessa lehtien kansissa ja henkilöjutuissa pyörivät vuodesta toiseen samat tyypit. Luulisi Suomen lukevan kansan olevan jo silmämuniaan myöten täynnä samoja naamoja! Maksavan asiakkaan tulee vaatia! Lukijana olen aina ollut vaativa tyyppi ja laittanut toimituksiin herkästi palautetta.

Freellä juttuidea voi kaatua siihenkin, ettei se puhuttele massoja. Näin on siis käynyt minullekin. Tietyt julkisuudesta tutut pariskunnnat eivät sovi parisuhdehaastatteluun, koska he eivät ole tarpeeksi tunnettuja, eli siis massoille tuttuja. Myös matkajuttuehdotus voidaan torpata sillä, että ”suomalaiset eivät matkusta sinne tarpeeksi suurella joukolla”. Kaltaiselleni ei-massojen-ihmiselle tämä on vaikea pala. Lukijana en kerta kaikkiaan jaksa AINA SAMOJA asioita. Mieluummin luen jutun jostain hieman tuntemattomammasta parista kuin siitä, joka on aina valmis antamaan haastattelun jokaiselle medialle. Tai miten voi innostua uusista matkakohteista, jos aina kirjoitetaan vain Berliinistä, Pariisista, Tukholmasta ja Nykistä? Maailma on avara, mutta suomalaisia matkailulehtiä lukemalla ei aina siltä tunnu. Ehkä ihmiset lähtisivät hiihtolomalle Dolomiiteille, jos edes joku saisi siitä kirjoitettua hyvän jutun. Monet matkailujutut niin sanomalehdissä kuin aikkareissakin ovat huonosti tehtyjä ja tylsiä. On laiskuutta ja lukijoiden aliarvioimista kierrättää samoja naamoja ja samoja paikkoja vuodesta toiseen. Toki Suomi on pieni maa. Varsinkaan kansihenkilöiksi täällä ei vain riitä kovinkaan paljon porukkaa.

Jokainen tekijä sokeutuu omalle työlleen jossain määrin. Onneksi on työkiertoja, joiden kautta voi saada uutta ajateltavaa. Tai sitten vaihtaa työpaikkaa tai jopa alaa kokonaan.

Ja vielä yksi kitinän aihe: Helsinki-keskeisyys. Suomessa kaikkien merkittävien aikakauslehtien toimitukset ovat Helsingissä. Myös monet tekijät asuvat Helsingissä (niin minäkin). Kirjailija Tommi Kinnunen moitti kolumnissaan aivan aiheesta tätä asiaa. On Helsinki  ja sitten on ”maakunnat”. Aivan kuin näille paikoille ei edes olisi omia nimiä! Eräässä lehtijutussa mainittiin esim. Kaartinkaupunki, aivan kuin jokaisen suomalaisen yleissivistykseen kuuluisi tietää, että se on kaupunginosa Helsingissä. Sekin ärsyttää, että tv-juontaja puhuu huoletta Munkasta, aivan kuin katsojien tulisi tietää vielä eri kaupunginosien lempinimetkin! Aikkareita lukiessa tuntuu usein myös siltä, että kaikki tämän maan kiinnostavat pukeutujat tulevat pk-seudulta. Jos toimittajan verkostot eivät yllä naapurikaupunginosaa pidemmälle, on turha ihmetellä, ettei kiinnostavia pukeutujia löydy muualta Suomesta.

Ugh, olen puhunut. Pitkä teksti, enkä tiedä onko tästä edes hyötyä kenellekään. Ehkä sellaiselle, joka miettii toimittajan töitä. Kaikesta huolimatta rakastan aikkareita, olen ihan saamarin tyytyväinen, että olen saanut olla tekemässä niitä! Toki tekijyys on saanut myös kyllästymään osaan suomalaisista lehdistä. En enää kummemmin syvenny niihin lehtiin, joihin kirjoitan itse. Olen aina lukenut ulkomaisia julkaisuja ja nykyisin luen niitä vielä enemmän. Alan murroksesta huolimatta toivon kotimaisille lehdille pitkää ikää. Ala ei kaipaa enää yhtään huonoja uutisia.

Love,

Maija

XO