Mitä tehdä kun urahäpeä iskee?
Viime viikkoina olen ollut maalla, käynyt leffassa lähes vuoden jälkeen (Yhdet vielä, kannattaa käydä katsomassa, jos tilaisuus tulee!), uinut ja kannustanut Italiaa futiksen EM-kisoissa liki 20 vuoden kokemuksella. Lisäksi olen osallistunut työhaastattelun ensimmäiseen osaan ja pettynyt, kun kutsua jatkoon ei kuulunut. Siitä päästäänkin tämän tekstin aiheeseen eli urahäpeään. Trendi-lehden Hyvää työtä– juttusarja on aivan huippu! Luin hiljattain urahäpeää käsittelevän jutun (3/2021). Se tuuletti ajatuksia ja auttoi kehystämään pinttyneitä ajatusmalleja uudelleen.
”Uratikkaita ylös, lisää liksaa säännöllisesti, uusia kivoja pestejä ja tämä kaikki omien intohimojen parissa. Tässä tiivistettynä yleinen mielikuva siitä, minkälainen on täydellinen ura. Jos oma urapolku ei etene tämän tarinan mukaisesti, voi iskeä urahäpeä”, toimittaja Jenni Kleemola kirjoittaa.
En missään nimessä koe jatkuvaa urahäpeää. Olen kiitollinen siitä, että pääsin jo ennen yliopistosta valmistumista töihin kiinni ja olen saanut tehdä toimittajan töitä kuluneet kolme vuotta, vaikkakin loppua kohden en enää siinä mittakaavassa kuin olisin halunnut. Koronaviruksen ilmaantuminen, eräät epäluotettavat toimeksiantajat ja lehtijournalismin yleinen huono tilanne vaikuttivat urakehitykseen negatiivisesti. Kaiken tämän myötä sain kuitenkin sysäyksen hakea uralleni uutta suuntaa, etsiä arvojeni mukaista ja mielenkiintoista työtä, joten tällä pilvellä oli myös hopeareunus. Jos omat arvot eivät kohtaa työn kanssa, silloin ei muuta voi tehdäkään, kuin etsiä jotain parempaa!
Välillä urahäpeä kuitenkin nostaa päätään. Linkkarissa hehkutetaan ja tsempataan. Kehutaan itseä ja muita. Jos tällaisia postauksia kävisi päivittäin lukemassa urahäpeän ollessa päällä, se vain vahvistaisi negatiivisia tunteita. Hesarin jutun mukaan Linkedin onkin kuin toimistotyöläisten keskinäinen tsemppirinki:
”Siitä on muodostunut toimistokeskiluokan hyvän hengen tsemppirinki, jossa nostetaan itseä ja kannustetaan muita. En kuitenkaan tiedä, tekeekö ihmisille hyvää käydä pitkin päivää kehumassa itseään ja muita. Siitä syntyy itseään vahvistava kierre, joka on omalla tavallaan jopa myrkyllinen”, Seuri sanoo. (Olli Seuri on tutkija ja toimittaja).
Niinpä. En oikein keksi sellaista tilannetta uralla tai elämässä muutenkaan, miksi minua pitäisi jatkuvasti tsempata, saati kehua. Tai miksi minun pitäisi olla jatkuvasti tsemppaamassa muita.
Omat urahäpeän pirskahdukset liittyvät vaikeuteen saada töitä viestinnän alalta. Journalismi on viestintää, somen päivittäminen työksi on viestintää, olemassa olevien juttujen editointi, uudelleen otsikointi ja julkaiseminen nettisivustolla on viestintää. Mutta kun yrittää siirtyä journalismista johonkin yritykseen tekemään viestintää eli siis viestimään ulospäin (johon some tietenkin myös kuuluu) ja talon sisäisesti, on jonkinlainen seinä vastassa. Se on kummallista ja turhauttavaa. Ymmärrän sen, että hakijoiden määrä on koronakriisin myötä moninkertaistunut. Kun loppusyksyllä 2019 laitoin joitakin viestinnän työhakemuksia, hakijoita oli reippaasti alle sata. Nyt niitä saattaa olla yli 200. On mahdollista, ettei hakemustani ole edes luettu kaikissa paikoissa, jonne olen hakenut. Silti, kuulen joskus mielessäni häpeästä nousevan kysymyksen, etkö vieläkään ole saanut töitä?
Eilen ulkona kävellessäni ajattelin, että universumi, kuinka pitkään tässä turhautuneisuuden tilassa pitää vielä elää? Sitten toisaalta, pyöriskelen mieluummin hetken urahäpeän kanssa kuin esimerkiksi surun tai sairauden. Olen erittäin kiitollinen kaikesta hyvästä, jota elämässäni on tänäkin vuonna riittänyt. Olen pysynyt terveenä korona-aikana, samoin läheiseni. En kuole nälkään, vaikka tienestit eivät aina päätä huimaa. Olen saanut ns. normaalin työpaikan puutteesta huolimatta tehdä tänä vuonna mielenkiintoisia juttuja. Jos keskittyy vain puutteeseen, se lisääntyy.
Omat urahäpeän pirskahdukset kietoutuvat jollain tavalla myös ikään. On eria asia olla urajumissa 30+ ikäisenä kuin 10 vuotta nuorempana. Vai onko sittenkään? Ainakin kaikenlaista työ- ja elämänkokemusta on tässä iässä paljon enemmän kuin parikymppisenä. On kummallista, miten lähes kaikki työkkärin palvelut ovat alle 30-vuotiaille! Jos tänä päivänä valmistuu korkeakoulusta alle kolmekymppisenä, on takana suoraakin suorempi koulutusputki korkeintaan parin välivuoden kautta korkeakouluun. Alaa vaihdetaan paljon ja kouluttaudutaan uudelleen, ihan jo pakostakin. Miten ihmeessä vaikkapa palkkatuki voi silloin olla vain alle kolmekymppisille!? Tämä on vääryys, joka pitäisi ehdottomasti purkaa.
Jos saan itseni huonona päivänä kiinni ajatuksesta, että olen jo sen ja sen ikäinen, eikä mulla vieläkään ole kunnollista uraa, laitan stopin tällaisille typerille mietteille nopeasti. Toimittajan ura alkoi hienosti, eikä sen jatkuminen ole missään nimessä kokonaan poissuljettua. On asioita, joissa ikä ei ole enää vain pelkkä numero, mutta ikää ei juuri koskaan pitäisi ajatella rajoittavana tekijänä! Pitää ilmeisesti askarrella työpisteelle kaunis kyltti, jossa muistutan itseäni siitä, miten Kirsti Paakkanen perusti mainostoimiston nelikymppisenä ja osti Marimekon kuusikymppisenä.
Trendin jutussa kehotetaankin pohtimaan, mistä urahäpeä juontaa juurensa.”Voisiko häpeän takana olla esimerkiksi se, että työ on saanut elämässä liian suuren arvon? Missä muissa asioissa on elämässä onnistunut, vaikka urapolku on juuri nyt mutkalla?”
Työ on vain yksi osa-alue elämässä, vaikka se siitä ison siivun haukkaakin. Sen rooli ei silti saisi olla liian iso, vaikka työ kuinka kivaa olisikin. Sitäkin voi miettiä, miksi työ on niin iso asia itselle. Mitä sen taustalla mahdollisesti on? Pätemisen tarvetta? Huonoa itsetuntoa? Periluterilaista ajattelua, että ihminen on arvokas vain silloin, kun hän raataa? Kotoa saatu haitallinen malli?
Mielestäni puhutaan ihan liian vähän siitä, kuinka paljon hikeä ja kyyneliä tiettyyn työhön pääseminen vaati. Linkkarin tsemppikerho- ja itsekehupäivityksissä voisi joskus tehdä jotain repäisevää ja kertoa, mitä uuden työpaikan saaminen käytännössä vaati (taidankin tehdä niin sitten, kun hetki on koittanut!). Kuinka monta hakemusta lähetti, kuinka paljon soitteli eri ihmisille, kuinka monta kertaa halusi vain vetää kännit ja luovuttaa koko paskan suhteen. Se pitäisi ylipäätään muistaa, että kivuton työstä toiseen siirtyminen on epärealistista. Silti se on liian usein tarina, jota meille syötetään. Fiksu ihminen osaa kyseenalaistaa sen. Koska lopulta:
”Työelämässä tärkeintä on, että on hyvä olla itsensä kanssa ja elää arvojensa mukaisesti.”
Kiitos Trendille loistavasta, kliseitä haastavasta urajuttusarjasta! Tällaista pohdintaa tarvitaan paljon enemmän!
Nough with the work. Ensi kerralla kirjoitan sitten jostain ihan muusta.
Love,
Maija
XO