Myötätunnosta ja empatiasta kirjoitetaan paljon, mutta miksi toisen asemaan on niin vaikea asettua?
Tällä viikolla olen miettinyt paljon empatiakykyä, myötätuntoa ja sitä, miksi meidän ihmisten on usein niin vaikea asettua toisen nahkoihin. Viime viikonloppuna olin perheeni luona maalla. En ollut ollut siellä melkein kuukauteen ja kaipasin kovasti metsää ja perheemme koiran seuraa (on ihana käydä yhdessä metsissä <3). Totta kai kaipasin myös kaikkien perheenjäsenten seuraa. Launtaina pääsin lumiseen metsään kuuntelemaan tuulen huminaa puissa, minulle jo lapsuudesta tuttua, jollain lailla rauhoittavaa ääntä. Painoin selkäni ison kiven lumista pintaa vasten, vain olin ja kuuntelin. Vielä illan hämärtyessä ja kovan tuulen + räntäsateen pistellessä naamaa hakeuduin metsään ja olisin voinut olla siellä herraties kuinka kauan.
Tätä luonnonrauhaa olisin kovasti tarvinnut vielä seuraavanakin päivänä. Tunnen itseni hyvin ja keho + mieli kyllä kertovat, mitä tarvitsen milloinkin. Jouduin kuitenkin lähtemään eräisiin juhliin yli kahden tunnin matkan päähän. Tiesin, että sinne lähteminen ei siinä hetkessä todellakaan ollut paras vaihtoehto, mutta jotkut asiat on vain hoidettava. Hyvinvointini ja mielenrauhan kannalta olisi kannattanut suunnata metsään. Tiesin tämän etukäteen ja illalla sain todeta itselleni ja muille, että olin oikeassa. Tietysti olin! Soimasin itseäni hetken väärästä valinnasta ja vannoin, että vastaisuudessa kuuntelen itseäni ja valitsen oikein!
Mikä sitten on se oikea valinta? Lähteäkö juhliin, kun on kamala pms, ei ole tosiaankaan paras versio itsestään ja mieli huutaa rauhaa ja hiljaisuutta? Saako silloin olla itsekäs ja jättää lapsen juhlat välistä? Vai pitääkö jo valmiiksi hieman kuormittuneena ja negatiivisesti virittyneenä lähteä ihmisten seuraan? Kun on jo valmiiksi väärällä tavalla virittynyt, on hyvin todennäköistä, että vetää luokseen negatiivisuutta – ja niinhän siinä kävi. On ihmisiä, joiden kanssa ei vain voi voittaa. On ihmisiä, joiden kohtaamisen jälkeen tuntee jonkinlaista negatiivista Déjà vu:ta. Että samankaltaisessa tilanteessa on ollut ennenkin, mutta asia on eri. Vähän kuin että tapellaan taas, mutta eri asiasta tällä kertaa. Tai ollaan jälleen eri mieltä, mutta eri asiasta kuin viimeksi. Jokaisella kerralla minulle on jäänyt tunne, että minä olin se, joka oli väärässä/ minun tapani katsoa maailmaa on vain kertakaikkisen väärä (vaikka tiedän, että se ei ole totta).
Empatiasta ja myötätunnosta on kirjoitettu viimeisten vuosien aikana paljon. Ne ovat olleet hyvinvoinnin trendejä. Itsemyötätunto ja myötätunto toisia kohtaan. Välillä tuntuu siltä, että vaikka jostain asiasta kirjoitettaisiin hyllymetreittäin, sanoma ei vain mene perille! Väitän, että olen myötätuntoinen ihminen. Se taito on parantunut vuosien myötä. Aina en pääse toisen nahkoihin, mutta edes yritän ymmärtää toisen käytöstä tai ajatusmaailmaa. En halua tuomita, vaan yritän ymmärtää. Sitten kun havaitsen tai koen, että minua ei yritetä ymmärtää, vaan sen sijaan vähätellään tai ei oteta perustelujani tai kantaani asioihin todesta, nousen takajaloilleni kuin pillastunut hevonen. Luulisi kaikille olevan selvää, ettei se oma rakas mielipide tai kokemus jostakin ole se ainoa oikea tulkinta. En voi sietää sellaista ”minä ainakin!”-ajattelua. ”MINÄ ainakin lähden sinne mielelläni!” tai ”Minä ainakin haluan kumppanin, joka tukee minua (=enkä tuollaista, joka ei tue).” Kun pitäisi sanoa, että ”Minä ainakin lähden sinne mielelläni, mutta ymmärrän, ettet sinä ajattele samoin”. Tai ”Minä ainakin haluan kumppanin, joka tukee minua ja onnekseni minulla sellainen onkin. Ymmärrän, ettet sinä tuossa tilanteessa jaksamisesi rajoilla voi tukea juuri nyt ketään.” Tällaista puhetta haluaisin kuulla. MINÄN tilalla enemmän SINÄ-sanaa. Eikös joku suuri ajattelijakin ole sanonut, että maailma olisi parempi paikka, kun suusta tulevat lauseet alkaisivat minän sijaan sinällä.
Viikonloppuna sain luettua Rhonda Byrnen Salaisuus-sarjan Voima-kirjan (suositus!). Kirjassaan Byrne neuvoo välttämään viimeiseen asti negatiivisuuden taajuudelle joutumista. Positiivisuus vetää puoleensa positiivisuutta, negatiivisuus negatiivisuutta. Negatiivisista tilanteista/asioista/ihmisistä pitäisi vain kääntyä pois ja olla tuntematta mitään. Lopulta negatiivisuus pilaa kaiken. Neuvo on hyvä. Ei tosiaan pidä olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka saavat sinut jatkuvasti huonolle tuulelle tai tuovat huonoimmat piirteesi esiin. Ihmisten pitää antaa energiaa, ei ottaa sitä. Minulla on sellainen periaate, etten osallistu asioihin tai ole ihmisten seurasta, joista en välitä tarpeeksi. En halua tuhlata omaa aikaani, enkä muiden. Aina tämä ei tietenkään onnistu, mutta parhaani mukaan pyrin siihen. Sekin auttaa, että ottaa erinäisistä ihmisistä ja asioista aikalisän. Päättää vaikka, ettei puoleen vuoteen ole tekemisissä tai osallistu vapaa-ajallaan asioihin, jotka eivät motivoi tarpeeksi. Se aikuisuudessa onkin juuri niin ihanaa: saa itse valita mihin ja keihin aikansa käyttää.
Pahoittelut, jos kirjoitus oli hieman sekava. Parhaan kykyni mukaan yritin purkaa tällä viikolla mielessä pyörineitä ajatuksia. Näitä ajatuksia puran myös päiväkirjaani eli ajatuskirjaani, mutta julkisella alustalla ne täytyy pukea hieman eri muotoon.
”Our task must be to free ourselves by widening our circle of compassion to embrace all living creatures and the whole of nature and its beauty.” -Albert Einstein
Valoa päivääsi! <3
Love,
Maija
XO