Viikonloppuna vietettiin niin lapsettomien lauantaita kuin äitienpäivää. Jotenkin molempiin liittyen muistin Anna-lehden artikkelin Kun nainen ei halua lasta. Siivoilin viime kesänä maalla paikkoja ja kyseinen numero syyskuulta 2000 tuli vastaan. Heti jutun luettuani ajattelin, että tämä on yksi parhaista, ellei jopa paras, vapaaehtoista lapsettomuutta käsittelevä artikkeli, jonka olen lukenut! Ajatelkaa, 20 vuoden takaa! Tallensin lehden arkistooni ja sunnuntai-iltana luin jutun uudelleen. Juttua varten oli haastateltu Pirkko Niemelää, joka on psykologian professori emerita Turun yliopistosta, psykoanalyytikko ja perheterapeutti. Hän on tehnyt tutkimusta ja kirjoittanut useita kirjoja äitiyteen, lapsen odottamiseen ja vapaaehtoiseen lapsettomuuteen liittyen 1980-luvulta 2000-luvun alun vuosiin asti.

Vapaaehtoinen lapsettomuus on aihe, joka herättää tunteita. Kirjoitin aiheesta tässä postauksessa noin kaksi vuotta sitten. Niillä main koko aihe alkoi myös jotenkin kyllästyttää, koska olin tulisieluisesti jakanut sitä koskevia artikkeleita somessa ja ottanut kantaa. Kantaa otan toki edelleen, jos tilanne sitä vaatii. Sivistysvaltioissa vapaaehtoinen lapsettomuus on jokaisen naisen oikeus. Jokainen nainen määrää itse kehostaan ja sillä siisti.

Viime vuosina aiheesta kirjoitetuissa artikkeleissa on kuitenkin unohdettu lähes kokonaan juuri ambivalenssi, joka asiaan liittyy. Halu tai haluttomuus saada lasta on harvoin mustavalkoinen asia. Niemelän mukaan lähes jokainen äiti elää raskausaikanaan ambivalenssissa. Tunteet myllertävät ja itsetutkiskelulle on tilaa. Niemelän mukaan sekä äitiyteen että vapaaehtoiseen lapsettomuuteen liittyy paljon tiedostamatonta: toiveita, pelkoja ja epävarmuutta. Haluanko lapsen vai en? Onko minusta äidiksi? Olenko tarpeeksi kypsä? Niemelän mukaan nämä tunteet kannattaa käsitellä, päätyy sitten kumpaan elämänvalintaan tahansa. ”Kun nainen uskaltaa olla rehellinen itselleen, matka itseksi tulemiseen vauhdittuu.” Ihan mielettömän hieno ajatus! Ainakin minulla on paljon kokemusta sellaisesta, että sinkkuna julistetaan, ettei koskaan haluta lapsia, mutta parisuhteeseen päätyessä mieli muuttuu nopeasti. Olen törmännyt myös hyvin ailahtelevaan suhtautumiseen asiassa ja kummastellut sitä mielessäni. Hyvin ambivalentti asia siis, jonka takia todella kannattaisi pysähtyä itsen äärelle ja miettiä, mitä oikeasti haluaa.

Elämässä vain harvoja asioita kannattaa julistaa katolta huutaen. Tai somessa julistaen. Takki voi kääntyä ja siihen jokaisella on oikeus. Kuten siihenkin, ettei kerran painokkaasti ilmoille kerrottu kanta muutukaan. Kainalojuttuun haastateltu kolmekymppinen Sirpa toteaa hienosti, että ”Eivät kaikki ihmiset ole lapsia varten.” Hän myös pohti samaa, mitä minäkin olen joskus melko kivuliaasti pohtinut: miksi ihmiset asettavat hyvän elämän mittareita toisilleen? Miten joku toinen voi määritellä, miten minun pitäisi kokea? Kirjailija Paolo Coelho on muotoillut saman ajatuksen näin: ”Me emme voi toimia toisten unelmien tuomareina. Uskoaksemme omaan tiehemme meidän ei tarvitse todistaa, että toisen tie on väärä.”

Niemelä muistuttaa myös, ettei äitiyden kaksijakoisuus lopu kumpaankaan päätökseen, lapsiin tai lapsettomuuteen. Nainen peilaa itseään äitinä ja ei-äitinä eri tilanteissa läpi elämän, miten hän sitten valitseekin. Lapsettomilla naisilla tämä ambivalenssi on läsnä koko elämän ja pystyn allekirjoittamaan tuon ajatuksen. Vaikka olenkin valinnut lapsettomuuden, se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi joidenkin kumppanien tai kumppanikandidaattien kohdalla pohtinut sitä, minkälainen isä hänestä tulisi, tai minkälainen äiti minusta tulisi ja millaista ylipäätään olisi elämä vanhempana.

On huvittavaa, että jo 21 vuotta sitten kirjoitettiin siitä, että vapaaehtoinen lapsettomuus on tabu ja että se voi vaatia enemmän henkistä vahvuutta kuin äitiys. Onko tässä kysymyksessä lopulta paljon edetty kahden vuosikymmenen aikana? Ainakin aihe on noussut julkisessa keskustelussa kuluneen neljän-viiden vuoden aikana suureen valokeilaan ja siltä on melko onnistuneesti vietykin tabun leima. Silti, tekemistä riittää edelleen. Korona-ajan alussa mediassa kannettiin huolta lähinnä lapsiperheiden jaksamisesta. Kaikenlaisten vaalien alla lähes jokainen puolue on lapsiperheiden asialla. Tällainen ajattelu on aina särähtänyt korvaan. Perheissä, joissa asiat ovat hyvin, on aina toinen tukena. Miten on yksin asuvien ihmisten laita, joita Suomessa on yli 1,2 miljoonaa! Luulisi silloin, että huolta kannettaisiin muistakin kuin perheistä. Olen sitä mieltä, että Suomi tarvitsisi sinkkupuolueen, joka ajaisi yksin asuvien asiaa.

Siinäkin on toivottavasti menty 20 vuoden aikana eteenpäin, ettei ole soveliasta kysyä pitkään yhdessäolevalta parilta, että haluatteko te lapsia, miksei teillä ole lapsia? Tai sitten omalla kohdalla on vain käynyt tuuri ja ympärillä on sen verran sielun sivistystä omaavia ihmisiä, ettei minun yksityisimmälle alueelle ole lähdetty luvatta tunkeutumaan.

Vapaaehtoisesti lapseton vahvistuu henkisesti ainakin siinä, kun pohtii elämäänsä ja valintojaan. Lapseton jää elämässä tuskin sen enempää mistään paitsi kuin lapsia hankkivakaan. Jokainen iso valinta rajaa aina jotain sen ulkopuolelle. Kukaan ei voi julistaa toisen puolesta, mistä tämä mahdollisesti jää paitsi, kun ei valitse elämää lapsen kanssa.

”Kun joku kysyy miksi olen valinnut vapaaehtoisen lapsettomuuden, kysymys on vähän samanlainen kuin joku kysyisi, miksei minusta tullut opettajaa tai kirurgia. En ole koskaan halunnut opettajaksi tai kirurgiksi, enkä ole koskaan halunnut lapsia. Miksi minun siis pitäisi synnyttää itsessäni tällainen tarve?”

Ihmettelen aina sitä, miten kiihkeästi joillakin ihmisillä on tarve arvostella toisen elämänvalintoja. Tässä maailmassa on someaikana aivan tarpeeksi turhia riitoja, suunsoittoa ja käytöstapojen täydellistä puutetta. Ihmisen sydämen sivistys mitataan siinä, että hän antaa jokaisen elää sellaista elämää, kuin toinen parhaaksi näkee. Kyllä jokainen järkevä aikuinen tietää itse, millainen elämäntyyli on hänelle parhaaksi.

Aurinkoa viikkoonne! Annetaan kaikkien kukkien kukkia, kukkia vaan <3

Love,

Maija

XO