Myötätunnosta ja empatiasta kirjoitetaan paljon, mutta miksi toisen asemaan on niin vaikea asettua?

Tällä viikolla olen miettinyt paljon empatiakykyä, myötätuntoa ja sitä, miksi meidän ihmisten on usein niin vaikea asettua toisen nahkoihin.  Viime viikonloppuna olin perheeni luona maalla. En ollut ollut siellä melkein kuukauteen ja kaipasin kovasti metsää ja perheemme koiran seuraa (on ihana käydä yhdessä metsissä <3). Totta kai kaipasin myös kaikkien perheenjäsenten seuraa. Launtaina pääsin lumiseen metsään kuuntelemaan tuulen huminaa puissa, minulle jo lapsuudesta tuttua, jollain lailla rauhoittavaa ääntä. Painoin selkäni ison kiven lumista pintaa vasten, vain olin ja kuuntelin. Vielä illan hämärtyessä ja kovan tuulen + räntäsateen pistellessä naamaa hakeuduin metsään ja olisin voinut olla siellä herraties kuinka kauan.

Tätä luonnonrauhaa olisin kovasti tarvinnut vielä seuraavanakin päivänä. Tunnen itseni hyvin ja keho + mieli kyllä kertovat, mitä tarvitsen milloinkin. Jouduin kuitenkin lähtemään eräisiin juhliin yli kahden tunnin matkan päähän. Tiesin, että sinne lähteminen ei siinä hetkessä todellakaan ollut paras vaihtoehto, mutta jotkut asiat on vain hoidettava. Hyvinvointini ja mielenrauhan kannalta olisi kannattanut suunnata metsään. Tiesin tämän etukäteen ja illalla sain todeta itselleni ja muille, että olin oikeassa. Tietysti olin! Soimasin itseäni hetken väärästä valinnasta ja vannoin, että vastaisuudessa kuuntelen itseäni ja valitsen oikein!

Mikä sitten on se oikea valinta? Lähteäkö juhliin, kun on kamala pms, ei ole tosiaankaan paras versio itsestään ja mieli huutaa rauhaa ja hiljaisuutta? Saako silloin olla itsekäs ja jättää lapsen juhlat välistä? Vai pitääkö jo valmiiksi hieman kuormittuneena ja negatiivisesti virittyneenä lähteä ihmisten seuraan? Kun on jo valmiiksi väärällä tavalla virittynyt, on hyvin todennäköistä, että vetää luokseen negatiivisuutta – ja niinhän siinä kävi. On ihmisiä, joiden kanssa ei vain voi voittaa. On ihmisiä, joiden kohtaamisen jälkeen tuntee jonkinlaista negatiivista Déjà vu:ta. Että samankaltaisessa tilanteessa on ollut ennenkin, mutta asia on eri. Vähän kuin että tapellaan taas, mutta eri asiasta tällä kertaa. Tai ollaan jälleen eri mieltä, mutta eri asiasta kuin viimeksi. Jokaisella kerralla minulle on jäänyt tunne, että minä olin se, joka oli väärässä/ minun tapani katsoa maailmaa on vain kertakaikkisen väärä (vaikka tiedän, että se ei ole totta).

Empatiasta ja myötätunnosta on kirjoitettu viimeisten vuosien aikana paljon. Ne ovat olleet hyvinvoinnin trendejä. Itsemyötätunto ja myötätunto toisia kohtaan. Välillä tuntuu siltä, että vaikka jostain asiasta kirjoitettaisiin hyllymetreittäin, sanoma ei vain mene perille! Väitän, että olen myötätuntoinen ihminen. Se taito on parantunut vuosien myötä. Aina en pääse toisen nahkoihin, mutta edes yritän ymmärtää toisen käytöstä tai ajatusmaailmaa. En halua tuomita, vaan yritän ymmärtää. Sitten kun havaitsen tai koen, että minua ei yritetä ymmärtää, vaan sen sijaan vähätellään tai ei oteta perustelujani tai kantaani asioihin todesta, nousen takajaloilleni kuin pillastunut hevonen. Luulisi kaikille olevan selvää, ettei se oma  rakas mielipide tai kokemus jostakin ole se ainoa oikea tulkinta. En voi sietää sellaista ”minä ainakin!”-ajattelua. ”MINÄ ainakin lähden sinne mielelläni!” tai ”Minä ainakin haluan kumppanin, joka tukee minua (=enkä tuollaista, joka ei tue).” Kun pitäisi sanoa, että ”Minä ainakin lähden sinne mielelläni, mutta ymmärrän, ettet sinä ajattele samoin”. Tai ”Minä ainakin haluan kumppanin, joka tukee minua ja onnekseni minulla sellainen onkin. Ymmärrän, ettet sinä tuossa tilanteessa jaksamisesi rajoilla voi tukea juuri nyt ketään.” Tällaista puhetta haluaisin kuulla. MINÄN tilalla enemmän SINÄ-sanaa. Eikös joku suuri ajattelijakin ole sanonut, että maailma olisi parempi paikka, kun suusta tulevat lauseet alkaisivat minän sijaan sinällä.

Viikonloppuna sain luettua Rhonda Byrnen Salaisuus-sarjan Voima-kirjan (suositus!). Kirjassaan Byrne neuvoo välttämään viimeiseen asti negatiivisuuden taajuudelle joutumista. Positiivisuus vetää puoleensa positiivisuutta, negatiivisuus negatiivisuutta. Negatiivisista tilanteista/asioista/ihmisistä pitäisi vain kääntyä pois ja olla tuntematta mitään. Lopulta negatiivisuus pilaa kaiken. Neuvo on hyvä. Ei tosiaan pidä olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka saavat sinut jatkuvasti huonolle tuulelle tai tuovat huonoimmat piirteesi esiin. Ihmisten pitää antaa energiaa, ei ottaa sitä. Minulla on sellainen periaate, etten osallistu asioihin tai ole ihmisten seurasta, joista en välitä tarpeeksi. En halua tuhlata omaa aikaani, enkä muiden. Aina tämä ei tietenkään onnistu, mutta parhaani mukaan pyrin siihen. Sekin auttaa, että ottaa erinäisistä ihmisistä ja asioista aikalisän. Päättää vaikka, ettei puoleen vuoteen ole tekemisissä tai osallistu vapaa-ajallaan asioihin, jotka eivät motivoi tarpeeksi. Se aikuisuudessa onkin juuri niin ihanaa: saa itse valita mihin ja keihin aikansa käyttää.

Pahoittelut, jos kirjoitus oli hieman sekava. Parhaan kykyni mukaan yritin purkaa tällä viikolla mielessä pyörineitä ajatuksia. Näitä ajatuksia puran myös päiväkirjaani eli ajatuskirjaani, mutta julkisella alustalla ne täytyy pukea hieman eri muotoon.

”Our task must be to free ourselves by widening our circle of compassion to embrace all living creatures and the whole of nature and its beauty.” -Albert Einstein

Valoa päivääsi! <3

Love,

Maija

XO

Hyvinvointi Ystävät ja perhe Mieli Ajattelin tänään

Viime vuoden inspiroivimmat kirjat – näihin teoksiin jäi koukkuun

Luin viime vuonna 44 kirjaa. Mukaan mahtui monenlaista teosta, mutta kaksi kirjaa oli ylitse muiden. Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin ja Michelle Obaman Minun tarinani (molemmat vuoden 2018 lopulla ilmestyneitä teoksia). Tällä hetkellä olen superinspiroitunut juuri naisten kirjoittamista kirjoista ja naisten toisista naisista kirjoittamista kirjoista!

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin oli todella inspiroiva kirja, täynnä naisvoimaa! Kirjan naisten valossa moni asia asettuu uusiin mittasuhteisiin. Keskiajalla naisen tehtävänä oli lähinnä toimia synnytyskoneena heti kun se oli fyysisesti mahdollista. Jatkuvat raskaudet koituivat monen parikymppisen naisen kohtaloksi. Mikä satumainen onni meillä nykyajan naisilla täällä länsimaissa onkaan; me saamme itse valita, haluammeko lapsia vai emme (vaikka meitä siitä syyllistetäänkin)! Täytyy muistaa, että vapaaehtoinen lapsettomuus on ilmiönä todella, todella nuori. Renessanssiajan naiset joutuivat ihan oikeisiin synnytystalkoisiin. Huomio, ajattelemattomat miespoliitikot: nyt eletään 2020-lukua. Sivistysvaltioissa kenenkään ei tarvitse synnyttää, jos ei halua!

Kirjassa kuvattuja tutkimusmatkailijanaisia ei voi kuin ihailla. He ottivat ja lähtivät yksin vaikka maapallon toisella laidalle, vaikka naiset eivät saaneet matkustaa 1800-luvulla yksin. He eivät suostuneet jäämään päänsärkyjen, masennuksen ja apaattisuuden kouriin kotimaahansa, tai tyytymään pikkuvaimon elämään, joka ei selvästikään ollut heitä varten, vaan ottivat elämän omiin käsiinsä. Respect!

Kirja antoi myös samaistumispintaa Kankimäen omaan elämään kulttuurialalla. Monet huolet todella ovat samoja, vaikka vuosisadat ympärillä vaihtuvat:

”Kun ajattelen Artemisiaa (1593-n. 1654) laatimassa noita kirjeitään sulkakynä rahisten, ja kuulen, miten aina vain raivoisammaksi hänen äänensä niissä käy, ajattelen, miten melkein naurettavalla tavalla kaikki on yhä samoin. Raha-asiat, deadlinet, työskentelyolosuhteet, asiakashankinta, itsensä markkinointi, jatkuva huoli työmäärästä, työkyvyn ylläpidosta ja työn vastaanotosta – mikään ei ole muuttunut. Viikosta ja kuukaudesta toiseen kirjoitan, pohdin tuskaisesti työn etenemistä ja sitä, miksei se taaskaan ollut kuun loppuun mennessä valmis, kuten olin ajatellut. Mietin, riittävätkö rahat, ja mistä hemmetistä saisin lisää, ja miksi lähes kaikki tarjolla oleva työ pitäisi tehdä ilmaiseksi tai nimelliseen hintaan. — Usein makaan päänsäryssä ja kiroan hukattua työpäivää.” 

Niinpä niin. Kovin tutunkuuloisia ajatuksia…

Myös tämä kohta kirjasta kosketti:

”Kun pääsen lopulta illan pimennyttyä telttaani, alan itkeä. Itken kahdentoista päivän väsymystä, tämän ihanan matkan loppumista, sitä että tänä tähtikirkkaana yönä Afrikassa olisi voinut olla tarjolla jotain, mitä en tosiasiassa edes halua. Itken sitä, etten osaa elää tätä elämää, että olen jotenkin sietämättömällä tavalla oman itseni vanki, etten jotenkin saa asioista kaikkea irti.”

Tuo viimeinen lause, niin totta! Viimeksi eilen joogatunnin aluksi mietin samaa asiaa, että haluaisin jotenkin elää vielä enemmän, olla vähemmän itseni vanki.

Sitten kaikkien hehkuttama, globaali hittielämäkerta, kerrankin naisesta! Ja vieläpä värillisestä! Tässä kirjassa matkattiin chicagolaisesta lähiöstä huippuyliopistojen kautta Valkoiseen taloon. Aikamoinen loikka. Tämä tositarina oli erittäin hyvin rakennettu ja kiinnostavalla tavalla kerrottu. Kaikki siinä oli kiinnostavaa, lukuisat Michellen elämän käänteet inspiroivat. Miettikää, miten Obamien tyttäret kasvoivat lähes aikuisiksi valkoisessa talossa. Michelle piti huolen siitä, että heidän elämänsä säilyi niissä olosuhteissa mahdollisimman normaalina, eikä niin, että henkilökunta tekee kaiken heidän puolestaan. Se on kunnioitettavaa.

Kirjan valossa on pöyristyttävää, miten asiat Obamien jälkeen menivät. Huippuälykkään presidentin ja tämän huippuälykkään, jalat maassa kulkevan First Ladyn jälkeen uudeksi presidentiksi äänestettiin misogyyninen grynderi, jolla ei ole minkäänlaista poliittista taustaa, eikä edes käytöstapoja. Way to go USA. Muistelmissaan Michelle myös paljastaa asian, jota ei anna Trumpille ikinä anteeksi.

Tällaisia naisia voimaannuttavia kirjoja on ilo lukea, oikein hykertelee mielessään! Olen jatkanut naisten tarinoiden parissa myös tämän vuoden puolella.

Viime vuonna luetuista kirjoista erityismaininnan ansaitsevat myös nämä teokset:

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät sekä Kadonneen lapsen tarina

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – Ihminen ja legenda

Donna Leonin dekkarit (kestosuosikkini vuodesta toiseen)

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Jos olet eroamassa tai eronnut, lue tämä)

Paolo Condo & Francesco Totti: Rooman kuningas

Väinö Linna: Täällä Pohjan tähden alla III (kaikki osat ovat huippuja!)

Maria Augusta von Trapp: Sound of Music Trappin perhe (tämäkin omalla tavallaan naisen inspiroiva tarina, hauska myös)

Antoisaa lukuvuotta 2020!

Love,

Maija

XOX

ps. Ostin tuon kauniin ruusukvartsin Münchenistä joululomalla. Kutsun sitä Taikavuorekseni ja käytän manifestoinnissa.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen