Lienee hyvä merkki, kun viikon loma tuntuu päiviään pitemmältä ajalta. Ja että kaiken lumen ja auringon jälkeen synkkään, lumettomaan ja harmaaseen kotimaahan palaaminen ei tunnu, jos nyt ei niin hohdokkaalta, niin ei ylitsepääsemättömän masentavaltakaan. Onnistunut ja rentouttava loma todella antaa virtaa pitkälle.

Vietin siis joulun tänäkin vuonna poissa kotoa. En ole suuri jouluihminen, lisää voit halutessasi lukea tästä viime joulukuun postauksesta (huh sitä gradun palautusstressin määrää silloin!). Kierrän kaukaa kaikki kotimaan joulumarkkinat, – torit, -ja kadut. Jätän välistä kaikenlaisen hössötyksen. En kerta kaikkiaan kestä sitä, että muutamasta päivästä tehdään elämää suurempi asia. Siksi onkin ihanaa pakata laukut, nousta lentokoneeseen ja liitää tuhansien kilometrien päähän kohteeseen, jossa on lunta ja aurinkoa.  Ja rauhaa.

Tänä vuonna joulukohteeksi valikoitui Ramsaun 3000 asukkaan kylä Itävallan Steiermarkissa. Jos viime vuoden joulukohde Davos Sveitsissä oli maastohiihtäjän paratiisi, niin herranjumala, Ramsau oli vielä piirun verran upeampi paratiisi, jos mahdollista. Toki Ramsauhun torstai-iltana saapuessa siellä oli enemmän vihreää kuin valkoista ja latua/luistelubaanaa auki vain kuuden kilometrin verran. Kaikki muuttui lauantaina, kun katselimme yhdistetyn maailmancupia, joka iloksemme järjestettiin paikkakunnalla viikonloppuna! Sekä yleisö että urheilijat taustajoukkoineen saivat päälleen kunnon räntäsateen. Ilman sateenvarjoa olisi ollut märkä kuin rännässä uitettu koira. Maisema muuttui kerta heitolla valkoiseksi ja kun valkoista alkoi taivaalta kerran sataa, ei loppua näkynyt. Onneksi räntä muuttui lumeksi. Joulunpyhinä maisemat olivat kuin postikortista ja Ramsau todellinen talven ihmemaa.

Loman ohjelmassa oli urheilijoiden kannustamisen lisäksi lähinnä hiihtoa, saunaa, lukemista ja glühweinin, suklaan ja strudelien nauttimista. Sekä päiväretki Salzburgiin, reilun tunnin päähän Ramsausta. En ollut aiemmin käynyt tuossa kauniissa ja tyylikkäässä kaupungissa, monta kertaa kyllä mennyt läheltä ohi. Nyt vihdoin pääsin korkkaamaan tuon yhden Itävallan helmen. Tosin aatonaatto ei ollut ehkä paras mahdollinen ajankohta vierailuun. Liikkeellä oli muutama muukin. Vanha kaupunki oli tupaten täynnä ihmisiä. Olimme jo aika nälkäisiä ja janoisia, kun yritimme mahtua edes johonkin ravintolaan sisälle. Eräässäkin paikassa nuori tarjoilijapoika oikeasti teki kaikkensa, että meille olisi löytynyt pöytä, mutta ei. (Vinkki: tästä lähtien mene ensimmäiseen raflaan, jonka listalla on edes yksi kasvisruoka! Ja ota hyvä ihminen matkalle edes joku eväspatukka).

Lopulta ihmisten määrä + nälkä + jano + vesisade ja sateenvarjon kanssa säätäminen alkoivat todella jo kypsyttää! Monen ravintolan ovilta käännyttämisen jälkeen löysimme vihdoin ravintolan, jossa oli tilaa, josta sai kasvisburgereita (tuo pereinteinen salzburgilainen herkku 😀 ), jossa iloinen tarjoilijamies kysyi heti ovella kuulumisia ja jossa saimme pöydän jokinäkymällä. Kaiken piti siis olla hyvin. Tuo iloinen mies ei valitettavasti tullutkaan ottamaan tilaustamme, vaan sen teki selvästikin turisteihin/elämäänsä kyllästynyt keski-ikäinen miestarjoilija. Kun hän kysyi minulta JUOMAtilausta, latelin nälkäisenä RUOKAtilauksen. Siitä seuraisi ihmeellisin ja minun korviini jopa v*ttuilevin sanankääntein tarkennus siitä, miten hän kysyi JUOMAtilausta. Kun sitten nälkään nääntymäisilläni kerroin haluavani mineraalivettä ja vastasin kysymykseen kuplilla vai ilman?  vain sanomalla ”kyllä” (oikeasti, energiatasoni olivat aivan nollissa), siitäkin seurasi samanlaista kettuilua. Vastasin kyyneleet jo silmissäni kiiltäen, että minulla on niin kova nälkä, etten osaa enää edes puhua ja yritin säestää tarinaani jonkinlaisella vaivautuneella naurulla, vaikka mieleni teki itkeä.  Kun tarjoilija oli mennyt, kyyneleet sitten tulivat ja sain koota itseäni jonkun aikaa.

Myöhemmin kun ruokamme olivat jo pöydässä ja se alkuperäinen kiva tarjoilija kysyi, haluammeko ketsuppia ranskalaisten kanssa, ketsuppipullon pöytään tuodessaan hän kysyi minun itkuiset kasvoni nähtyään, onko kaikki hyvin. Hän luultavasti ihmetteli, mitä oli tapahtunut sille naiselle, joka vain hetki sitten ravintolaan astuessaan oli vielä iloinen. Syödessäni kuuntelin, kuinka asiakkaille kettuileva tarjoilija kettuili myös takanani istuville asiakkaille pihvien kypsyysasteista. Mielessäni ajattelin, että vika ei siis ollut minussa, vaan tämä tyyppi harrastaa samaa kaikkien kanssa tavalla tai toisella.

Vatsa tuli täyteen, vaikka ruoka ei kummoista ollutkaan. Jotenkin Salzburgin visiitti oli kohdaltani jo lässähtänyt. Menimme vielä överikalliille jälkkärikahveille/teelle ja kakuille kaupungin uudelle puolelle Cafe Sacheriin. Se on itävaltalainen klassikko, jossa on pakko käydä, vaikka hinta kirpaisisi. Miestarjoilijat täällä olivat superkohteliaita, mutta kahvilalla oli ainakin tähän aikaan vuodesta hieman turistikahvilan tuntu. Ympärillä kuului paljon amerikanenglantia, ehkä siellä paikallisiakin oli. Tässä kohtaa aloin olla jo aika voipunut kaikkeen ja halusin nopeasti takaisin Ramsaun rauhaan. Monet paikat jäivät kiertämättä, sateinen iltapäivä pimentyä ja aloimme suunnistaa kohti autoa. Haluan ehdottomasti tähän kauniiseen kaupunkiin joskus lähitulevaisuudessa uudelleen. Haluan kiertää kaikki tärkeät Sound of Music-kohteet ja kierrellä lisää kauppoja ajan kanssa. Pitää selvittää, milloin kaupungissa on vuoden hiljaisin ajankohta (vai onko sellaista) ja mennä sitten uudelleen.

Tälläkin kertaa minua ärsytti se, miten erityisherkällä ihmisellä kestää aikaa palautua tuollaisesta m*lkkutarjoilijasta (tässä syyskuisessa postauksessa kirjoitin herkkyyden huonoista puolista). Olihan siinä omaakin syytä: jos en olisi ollut niin verensokerit alhaalla, olisin puolustanut itseäni ja kysynyt, onko tässä jokin ongelma? Jos en olisi ollut nälkäkuoleman partaalla, olisimme voineet vielä etsiä uuden ravintolan. Asiakas voi aina äänestää jaloillaan, jos palvelu on paskaa. Kotimaassa teen niin aina!

Salzburg jätti siis nimensä mukaisesti ehkä liiankin suolaisen maun suuhun, mutta seuraavaan päivään mennessä tunteet olivat jo tasoittuneet. Jouluaattona saimme nauttia maastohiihdosta postikorttimaisen kauniissa talvimaisemissa. Erilaisia reittejä oli auki niin paljon kuin jaksoi hiihtää. Sama toistui Tapaninpäivänä. Myös joulupäivän juhlavampi illallinen tunnelmallisessa ja perinteisessä itävaltalaisessa Gasthausessa kinoksien keskellä oli täydellinen. Miljöö oikein pursui kaikkine yksityiskohtineen sellaista ihanaa, vanhan ajan joulun tunnelmaa.

Olen niin älyttömän kiitollinen siitä, että pienestä takaiskusta huolimatta kaikki muu meni hyvin, sain arkihuolet heitettyä ja nautittua überkauniista luonnosta ja sen rauhasta. Vaikka yksi m*lkku asiakaspalvelija mahtui viikon matkalle, täytyy samalla ylistää kaikkia muita tielle osuneita tarjoilijoita, kahvilatyöntekijöitä ja muita asiakaspalvelijoita. Itävallan, ja ylipäänsä saksankielisten maiden palvelukulttuurista voisi aika moni palvelualan esimies mennä ottamaan mallia! Sen kyllä näkee, kuulee ja tuntee, kun työtä tehdään sydämellä ja asiakas on oikeasti kuningas tai kuningatar. Kiitos Itävalta jälleen ihanasta joulusta! <3

Toivottavasti sinunkin  joulusi meni hyvin <3

Love,

Maija

XO