Vietin heinäkuun viimeiset päivät ja elokuun alun kokonaan maalla. Se oli tänä kesänä ainut viikko, kun en lähettänyt tai lukenut yhtä ainutta työmeiliä tai tehnyt yhtään mitään työhön liittyvää. Yksikään töihin liittyvä asia ei kolkuttanut takaraivossa. Nollasin täydellisesti. Stressaava kaupunki ääninen, roskineen ja ihmisineen jäi taakse. Ja täytyy sanoa, etten kaivannut sitä yhtään. Maalla sain ihan käsittämättömän paljon virtaa hiljaisuudesta, luonnon vehreydestä ja siitä, että sai oikeasti vain olla. Tämän kesän lomareissuilla en ole vastaavaa kokenut. Sekä Liettuassa että kotimaan roadtripillä Kainuuseen muutamat työjutut olivat mielessä – siis tekemättömät työt. Tällainen tämä freelancerin eka vuosi on ollut. Jopa lomilla olen miettinyt töitä ja oikolukenut joitakin tekstejä (näin Bostonissa viime syksynä, ja silloin se oli ok. Kun lehti on menossa painoon, se on menossa painoon). Kaikki on ollut oppia tulevaan. Jatkossa toivottavasti stressaan vähemmän ja osaan lomareissuilla nollata paremmin. Uuteen työvuoteen teen joitakin muutoksia, jotka toivottavasti vievät kaikkea parempaan suuntaan. Nyt tiedän paremmin mitä haluan tulevaisuuden töiltä ja mitä en enää halua.

Olen kotoisin noin 8000 asukkaan maalaiskunnasta. Muutin kotoa 18-vuotiaana, mutta asuin pari kesää lapsuudenkodissa vielä sen jälkeen. 20-vuotiaana muutin Helsinkiin ja sen jälkeen olen asunut vain kaupungeissa. Stadissa, Turussa ja yhden kesän Genovassa Italiassa. Kaupunkivuosien aikana rakkauteni maaseutua kohtaan ei ole missään vaiheessa sammunut. Vaikka lukioaikoina oli jo todella kiire isompiin ympyröihin ja muille maille, en kuuluu niihin maalla kasvaneisiin, jotka haluavat lopullisesti karistaa hiekkateiden pölyt kengistään. Minä tarvitsen sekä maaseutua että kaupunkia. Jos jompikumpi pitäisi valita, luultavasti valitsisin maaseudun. Viime vuosina ajatus maalle paluusta on noussut pintaan aina välillä. Välillä tuo ajatus on enemmän mielessä ja välillä se katoaa jonnekin, mutta jossain mielen perukoilla se kuitenkin on. Monet lukioaikaisista opiskelukavereista ovat tehneet paluun kotiseudulle jo paljon aiemmin. Parikymppisenä mulla ei sellaista kaipuuta todellakaan ollut. Kaipuu tuli vasta kolmenkympin rajan ylitettyä.

Kun viime viikolla pyöräilin veljeni kanssa kauniina kesäiltana auringon laskiessa pitkin kyläteitä, mietin samalla miten suurta luksusta se on! Saa hengittää puhdasta ilmaa, ympäristössä ei ole roskaa tai mitään epämiellyttävää. On vain peltoja, osassa kasvaa vihreä heinä, osassa kellastuva vilja. Taloja, latoja ja navetoita siellä täällä ja ympärillä metsää. Kukaan ei metelöi, roskaa, aja pyörällä miten sattuu. Ei kerta kaikkiaan tarvitse ärsyyntyä liasta, sotkemisesta tai metelistä. Ei tarvitse pyöräillessä väistellä ajoradalla kulkevia jalankulkijoita saati typeriä sähköpotkulautoja. Kaupungissa nämä asiat ärsyttävät mua vähän väliä, vaikka yritän olla kuinka zen. Jonkun mielestä on ihan ok pysäköidä se typerä potkulauta vaikka keskelle jalankulkukäytävää, mutta joka asiasta ei vain voi ottaa pulttia. Kaupungissa ihmisten tyhmyys ja käytöstapojen puute jotenkin korostuu.

Kesällä maaseudun hyvät puolet kieltämättä ovat enemmän esillä, suorastaan valokiilassa. Talvi ja loppusyksy ovat sitten toinen juttu. Pimeys on aivan toista maalla kuin kaupungissa. Maalla pimeys nielee alleen kaiken. Eihän kaupungeissa edes oikeasti ole pimeää! Joka puolella on valoja  tai ”valonsaastetta”, etkä näe edes tähtitaivasta. Katulamppuja ei meidän pienessä kylässä maalla ole, naapurikylistä sentään löytyy ;). Kun olen talviaikaan maalla, en ikinä mene esimerkiksi lenkille yksin pimeään. Jonkun seurassa voin mennä, mutta yksin en. Alkutalvet ovat eteläisessä Suomessa lisäksi hyvin lauhoja. Viime vuoden joulukuussa lunta oli ensin, sitten se suli ja jäätyi, ja lopulta hiekkatiet muuttuivat varsinaisiksi luistinradoiksi. Pimeässä liukkailla teillä olisi sitäpaitsi vaarallista lenkkeillä. Talvisin valoisan aikaan on toki ihanaa, varsinkin jos on lunta. Hiihtämään pääsee omasta pihasta. Keväthangilla suksilla pääsee minne vain! Se on minulle paras aika vuodesta.

Mietin, onko se orastavan keski-iän (inhoan tuota sanaa!) merkki, että halajaa takaisin lapsuuden maisemiin? Mulla on muutenkin jonkinlainen nostalgiabuumi päällä. Haen inspiraatiota pukeutumiseen menneisyydestä, esimerkiksi 1990-luvun vintage-laukut kiinnostavat paljon enemmän kuin uudet. Sama juttu vaatteissa, mieluummin ostan vanhaa uuden sijaan. Ja hei, mahdun mun aitoihin ysärivaatteisiin, joita käytin 20 vuotta sitten! <3 (farkkuihin luultavasti en, mutta mekkoihin ja hameisiin kyllä).

Jos ja kun joskus teen comebackin maalle, on etukäteen syytä sisäistää, että elämästä puuttuvat sitten hyvin pitkälle taas kaikki spontaanit ystävien tapaamiset, kahviloissa istuskelut, nopeat piipahtamiset kirjastoon. Maalla pitäisi rakentaa ihan uudet verkostot, jotta yksinäisyys ei iske. Tai viritellä vanhoja verkostoja. En ole ajanut autoa pariin vuoteen, joten senkin taidon joutuisin tällä menolla opettelemaan uudelleen, tai ainakin kunnolla kertaamaan. Maalla lähes kaikkea joutuu hakemaan autolla matkojen päästä. Kyläkauppaan sentään pääsee meillä maalla vielä nopeasti pyörällä tai kävellen. Kaupungissa arvostan todella korkealle sitä, että kaikki on lähellä. Kuljen lähes kaikkialle kävellen tai pyörällä. Juuri siitä luopuminen kirpaisisi luultavasti eniten. Ja se, ettei ystäviä näkisi enää niin usein.

Suren sitä, että suomalainen maaseutu autioituu. Onko tulevaisuus sitä, että maaseudulla vain mökkeillään ja muistellaan menneitä? En haluaisi sen olevan niin. Allekirjotan Olga Temosen ajatuksen siitä, että miksi esim. siivooja-myyjä pariskunnan pitäisi asua jossain Kontulassa, kun he voisivat viettää paljon parempaa ja rikkaampaa elämää pienemmällä paikkakunnalla. Siinä ei tosiaan ole mitään järkeä, että koko Suomi pakkautuu pk-seudulle.Se on kehitys, josta en pidä yhtään.

Onko täällä muita, jotka miettivät samanlaisia asioita?

Love,

Maija

XO