Toissa viikon sunnuntai oli heittämällä yksi tämän vuoden parhaista päivistä, vaikka vuosi on vielä nuori. Talvelle asetettu tavoite täyttyi, pysyin terveenä ja hiihdin Engadinin Skimarathonin aikaan 3.44. Maalissa tuulettelin vähintäänkin kuin olympiavoittaja, mutta ensin oli taivallettava 42 kilometriä vapaan tyylin hiihdolla.

Matkustimme Sveitsiin pari päivää ennen maratonia. Lauantaina haimme numeroliivit ja muut kisaorganisaation tarjoamat jutut Ponteresinasta (kylä maratonin puolivälissä) ja otimme iltapäivällä tuntumaa starttipaikkaan hiihtelemällä kympin lenkin Silsersee-järven jäällä. Ne maisemat, voi hyvänen aika! En ole vielä koskaan hiihtänyt yhtä kauniissa paikassa, vuorien ympäröimän alppijärven jäällä. Seuraavana aamuna siellä sitten oltiin numerolappu rinnassa ja valmiina starttaamaan elämäni ekalle hiihtomaratonille. Heräsimme aikaisin, söimme hotellissa St.Moritzissa aamiaisen, sitten hiihtokamat päälle, sukset kainaloon ja hotellin kuljetuksella juna-asemalle. Sieltä minut ja bussilastillinen kanssahiihtäjiä kuljetettiin Malojaan lähtöpaikalle. Kaikki kuljetukset starttipaikalle ja maaliintulon jälkeen takaisin St.Moritziin siis sisältyivät osallistumismaksuun. Kaikki tapahtuman järjestelyt sujuivat kyllä ihan 10/10! Lähtöpaikalla veimme tavarapussit säilytykseen (vaihtotakki, paita, sukat, lenkkarit, pari energiapatukkaa, pipo ja toiset käsineet). Sitten oman lähtöryhmän startin odottelua ja lämmittelyä, lopulta klo 9.40 itse startti. Aamu ja koko päivä oli täydellisen aurinkoinen. Luojan kiitos, että valitsin ohuemman hiihtotakin päälleni! Arvoin pitkään kahden vaihtoehdon välillä: ohut takki + hieman paksumpi paita vai paksumpi takki + ohut paita. Onneksi valitsin oikein, mustan takin kanssa olisin kyllä sulanut! Alppiaurinko lämmitti noin korkealla (Engadinin laakso on Euroopan korkeimmalla sijaitseva laakso) huiman lämpimästi. Missään nimessä ei pidä laittaa liikaa vaatetta päälle, vaikka aamulla olisi viileää. Alkukilometreillä kädet tuntuivat jotenkin löysiltä, mutta laitoin sen pienen kisajännityksen piikkiin. Tunne hävisi itsestään, eikä kehossa ollut loppumatkalla mitään outoja tuntemuksia.

Engadinin reitti on todella tasainen, mitään huimia nousuja tai laskuja ei ole. Ensimmäinen eteen tullut nousu oli kenties koko reitin jyrkin – ja sekin siis täysin hiihdettävä. Harmi vain, ettei sitä päässyt hiihtämään vaan piti vetää haarakäyntiä eli ankkaa pitkän jonon jatkona.Tuo kohta oli ehkä koko reitin ärsyttävin, todellinen pullonkaula. Ja hitain! Ai että, kun olisi voinut painella sen kunnolla kuokalla ylös! Seuraavissa ylämäissä eteneminen oli jo helmpompaa ja pystyi jopa ohittelemaan kanssahiihtäjiä.

Entäs laskut sitten? Tuntui hullulta, miten jengi oli aurannut helpot laskut aivan kiiltävän sileiksi ja reunoille molemmin puolin oli kertynyt pöpperölunta. Kyllä helpoista mäistä pitäisi päästä aurailematta alas. Monia luultavasti jännittää sen verran, että ottaa varman päälle. Ettei maraton ainakaan tyssää kaatumiseen. Yhdessä alamäessä alkoi naurattaa, kun pujottelin kaatuneiden hiihtäjien ja pehmustettujen puunrunkojen välistä pöppöerölumen seassa ja yritin parhaani mukaan pysyä pystyssä. Ja pysyinkin! Tuli mieleen jokin takaa-ajokohtaus suksilla jostain Roger Mooren Bondista 😀

Puolimaratonin maali oli Ponteresinassa ja maalisuora jakautui kahteen osaan. Toiset tulivat maaliin, toiset jatkoivat eteenpäin. Suoralla oli maratonin ehdottomasti huonoiten luistavin osuus. Siinä ehdin jo säikähtää, että ei juma, jos loppumatka on tällaista. Onneksi ei! Pieni tankkaus ja matka jatkui eteenpäin hyvin luistavalla baanalla. Tällä jälkimmäisellä puoliskolla näkyi jo paljon kylttejä siitä, paljonko matkaa on jäljellä. Niitä oli todennäköisesti ekan 21 kilsan osuudellakin, mutten kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Tiesin sen, että St.Moritzin kohdalla on hiihdetty 15 km, se tieto riitti minulle alkumatkasta. Jälkimmäisellä puolikkaalla kylttejä jo tarvittiin. Helpotti henkisesti kun näki, että matkaa on jäljellä enää 15,5 km. Seuraava kyltti oli 12 km kohdalla, sitten 10, 7,5 (vanha yhdistetyn sprinttikisan matka!), 5…ja pian maali!

Maratonin henkisesti vaikeimmat kohdat osuivat vikan 12 kilsan reitille. Oli jo väsynyt, jossain kohtaa tunsin näläntunnetta ja aloin kaipaamaan jo ihan oikeaa ruokaa, ei toimitsijoiden tarjoamia eväitä, kuten banaanin- tai energiapatukan paloja. Vikan kympin aikana jokainen pienikin alamäki palautti kummasti, samoin jokainen pieni tankkaustauko. Vikoilla kilsoilla tankkauspisteitä olikin tiheämpään. Myös osa katsojista tarjosi eväitä, mm.Tobleronea (en ottanut, suklaalakko on vielä päällä! 😉 ). Väsyneenä sitä myös ehti ajatella, että mitä järkeä tällaisessa itsensä kiduttamisessa on! Tai kuka hullu osallistuu johonkin täysimittaiseen Vasaloppetiin (=90 km)! 😀 Tunteita ja ajatuksia tuli ja meni, mutta pidin visusti huolta siitä, että mieli pysyy positiivisena. Siinä auttoi kovasti reitin varrella olleiden katsojien kannustus. Numeroliiveissä on oma nimi ja ylivoimaisesti parasta oli tietenkin se, kun kannustettiin nimellä. Ensimmäinen ”Heja, heja Maija, hop, hop, hop!”ehkä viisikymppisen naisen suusta lämmitti kyllä mieltä ja antoi energiaa! Ale, ale! ja Forza forzaa! kuultiin myös, ihan mahtavaa! Nyt ymmärrän todella hyvin, miten ammattiurheilijat kehuvat yleisön kannustusta, siitä ihan oikeasti saa virtaa! (ja miten outoa on varmasti ollut korona-aikana kilpailla ilman yleisöä ihan olympiatasollakin).

Lopulta se häämötti: maali! Vikat loivat mäet ylös, sillan yli ja kaarros vasempaan maalisuoralle! Kunnon tuuletukset kehiin, kun sukset olivat liukuneet maaliviivan yli. I MADE IT! Pikkupojat pujottivat mitalit jokaisen maaliin tulijan kaulaan. Upea tunne, kun elämäni eka hiihtomitali roikkui kaulassa <3 Väsymys muuten kaikkosi saman tien, kun tuli maaliin! Sain siitä ihan huikean energiapiikin! Vasta tiistaina tunsin kunnolla väsymystä, kun olimme matkan vikassa kohteessa Davosissa ja hiihtäneet päivällä noin 20km lenkin.

Maalialueella sai syötävää ja juotavaa ja aika monet istuivat oluella (se piti itse maksaa ja oluella istui myös ei-hiihtäjiä). Minä tyydyin colaan (jota en normaalisti juo koskaan) ja johonkin kaakaoproteiinijuomaan. Sitten hakemaan omat kamat, kuivaa päälle ja melko pian junalle. Asema oli siis kätevästi maalialueella. Portaat ylös ja oli laiturilla. Takaisin St.Moritziin ja hotellille ja pienen lepohetken jälkeen kylille vihdoin syömään kunnon myöhäinen pizzalounas!

Loppupäivästä pidin huolen siitä, että tankkaan tarpeeksi vettä ja mehua. Jossain kohtaa maratonin loppumatkaa tunsin kevyttä pään jomotusta, se on aina merkki siitä, ettei ole juonut tarpeeksi. Tunne onneksi häipyi ja olo oli muutenkin kaikin puolin hyvä. Onneksi hotellissa oli sauna ja höyryhuone. Ne viimeistelivät rentoutuneen olon upean päivän päätteeksi.

Kaikesta jäi sellainen olo, että lisää tätä ensi vuonna! Tavoitteita pitää aina olla. Mihin seuraavaksi? Italiassa helmikuussa järjestettävä Dobbiaco – Cortina (myös 42km) on alkanut kiinnostella, siihen osallistuisin kyllä perinteisellä tyylillä. Reitti kulkee Unescon luontokohteiden halki Dolomiiteilla ja maistiaisia tältä reitiltä on saatu mm. Tour de Ski– osakilpailussa aikoinaan. Mutta seuraavia maratoneja ei tarvitse vielä miettiä. Nyt nautiskellaan kevättalven lumilla täällä Etelä-Suomessa niin kauan kuin lunta ja olosuhteita riittää.

Jos olet osallistunut johonkin pitkän matkan hiihtoon tänä vuonna tai aiemmin, kuulisin mieluusti kokemuksestasi!

Aurinkoa viikkoosi!

Love,

Maija

“Goals are not only absolutely necessary to motivate us. They are essential to really keep us alive.” — Robert H. Schuller